Sanomalehtikolumni on päivänperho, mutta harvoinpa se sentään kuolee heti aamutuimaan. Niin kävi tekstilleni viime tiistaina. Se oli tuhon oma ennen kuin painomuste oli kunnolla kuivunut Kalevan pääkirjoitussivulla.
Silloin kirjoitin tällä palstalla, että tietysti Anneli Jäätteenmäki osoitti turvallisuuspoliittista osaamattomuutta ja huonoa poliittista käytöstä. Mutta toisaalta hän oli saanut siitä hyvästä julkisen selkäsaunan ja melkein pyytänyt anteeksi. Julistin jutun loppuun käsitellyksi. Nyt töihin, totesin reippaasti.
Kaikki oli toisin jo aamusta alkaen ja viimeistään silloin kun oikeustieteen kandidaatti Martti Manninen vahvisti aamulla ilmestyneen iltapäivälehden väitteen, jonka mukaan hän oli Irak-muistioiden tiedot Jäätteenmäelle vuotanut taho. Oppositiojohtaja oli siis juonitellut vaalitaktiikkaansa presidentin selän takana.
Voi vain kuvitella, miltä tieto mahtoi tuntua presidentistä, joka oli sisarellisen iloisesti tukenut aloittelevan pääministerin epävarmoja ensiaskelia. Perustuslaissa edellytetty luottavainen yhteistyö presidentin ja pääministerin välillä kävi hetkessä mahdottomaksi.
Ilmeinen umpikuva. Pääministeri ei tietenkään ole riippuvainen presidentin luottamuksesta, kuten Urho Kekkosen aikaan, mutta järjestelmä ontuu jos se puuttuu.
Sotku syveni kun pääministeri väitti saaneensa Mannisen muistiot pyytämättä ja Manninen heti sen perään kertoi tehneensä ne Jäätteenmäen pyynnöstä. Ja kaiken kukkuraksi pääministerin kansliapäällikkö väitti Mannisen yrittäneen vaientaa Jäätteenmäen uhkailemalla.
Monia innostanut siirtyminen naisvetoiseen hallitusvaltaan sai nopean ja nolon lopun. Ulkopuolistakin melkein hävettää.
Väärin käytettyyn ja väärin tulkittuun tietoon perustuneet vaalipuheet sekä jälkien peittely-yritys puolitotuuksilla saivat jyrkän tuomion. Jäätteenmäen poliittinen tuho oli itse aiheutettu, ansaittu ja täydellinen.
Kauhean tilanteen ratkaisu oli poliittisen järjestelmän vakauden kannalta kuitenkin erinomainen. Virhe korjattiin heti kun se oli havaittu. Valtiollisissa toimielimissä ei ole vikaa. Vika oli pääministerin toimintatavassa. Vaalitulosta aidosti ilmentävä hallitusyhteistyö jatkuu vaikka pääministeri vaihtuu.
Jäätteenmäki teki viime töikseen huomattavan palveluksen eroamalla nopeasti ja oma-aloitteisesti. Olisi syntynyt piinaava tilanne, jos hän olisi ruvennut vänkäämään lehmänkauppoja demareiden kanssa voidakseen edelleen sinnitellä pääministerinä.
Vaikka presidentti olisi sellaisessa tilanteessa käyttäytynyt kuinka hienotunteisesti, hänen tyytymättömyytensä luottamusta väärin käyttänyttä pääministeriä kohtaan olisi näkynyt tai ainakin tuntunut.
Se olisi jumiuttanut asetelman pahan kerran, sillä presidentin tyytymättömyys ei voi olla pääministerin eron syy, mutta heidän yhteistoimintansa se voi lamauttaa.
Tietolähteen paljastumisen jälkeen Jäätteenmäki oli jo menettänyt pelin, mutta eduskunnalle antamassaan ilmoituksessa hän vielä pahensi tilannetta.
Ennen laajojen poliisitutkimusten valmistumista on vaikea sanoa, valehteliko hän. Mannisella oli vahva motiivi sanoa mitä sanoi. Voi olla, että valehtelija olikin hän. Vastakkain ovat sokeaan vallanhaluun perustuva sana ja kostonhaluun perustuva väite.
Todennäköisesti ei ole ulkopuolista todistajaa, jolla olisi luotettava havainto Mannisen muistioiden esivaiheista. Jotkut ravintolatapaamiset ja puhelinkeskustelut voidaan ehkä todentaa, mutta se ei vielä todista, että Jäätteenmäki pyysi muistiot ja Manninen teki työtä käskettyä.
Yhteydenpidon ajankohta ratkaisee paljon. Jos keskustelut on käyty muistioiden faxaamisen jälkeen, ne eivät välttämättä kaada Jäätteenmäen väitettä papereiden yllätyksellisyydestä eivätkä todista Mannisen väitettä, jonka mukaan hän teki ne pyynnöstä.
On vaikea kuvitella, miksi äärimmäisen varovaiselta perusvirkamieheltä vaikuttava Manninen olisi omin päin yhtäkkiä ruvennut kirjailemaan tuumailujaan ja havaintojaan vaalikampanjaa käyvälle oppositiojohtajalle.
Yhtä vaikea on ymmärtää, kuinka juristikoulutuksen saanut ja eduskuntatyössä melkoisen kokenut Jäätteenmäki äkkiä ja kirkkain otsin valehtelisi kansakunnan korkeimmalta paikalta ja tilanteessa, jossa valtion ylimmät instituutiot kohtaavat äärimäisen vakavassa asiassa.
Jos hän jotakin ajatteli, niin ei kai hän voinut kuvitella selviävänsä hätävalheella koko jupakasta. Vai oliko niin, että hän ei ajatellut ollenkaan, vaan antoi vallanhalun sumentaa silmät ja sammuttaa järjen valon.
Se on varmaa, että jompikumpi valehteli, mutta se ei, kumpi. Ihmeellisen koukeron kautta Mannisen muistiot vapauttivat Jäätteenmäen yhdestä valehtelusyytöksestä. Ne selittävät, kuinka hänellä oli mahdollisuus sanoa, että ei ole nähnyt ulkoministeriön muistioita, vaikka pystyi lainaamaan niitä täsmällisesti.
Periaatteessa tässä voi olla tapahtumassa jonkin asteinen oikeusmurha. On leimattu valehtelijaksi ihminen, jonka ei ainakaan vielä ole todistettu puhuneen palturia, vaikka pahalta näyttää.
Pääministerin ero ei ole kuitenkaan oikeudenkäyttöä vaan poliittinen prosessi. Se edustaa brittiläistä kulttuuria, joka on poliittisen demokratian esikuva.
Englantilaisen tavan mukaan jo epäily väärinkäytöksestä on eron ei pelkästään riittävä vaan myös pakottava peruste.
Rankan tapakäytännön taustalla ei kuitenkaan ole pahantahtoinen pakkomielle siitä, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan kuitenkin lurjuksia. Sen taustalla on poliittinen realismi.
Jo pelkkä epäily vaikuttaa poliittisiin toimintamahdollisuuksiin, ja niiden menettämisellä on poliittiset seuraukset. Sitten kun syytös on tutkittu, sillä voi olla myös oikeudellisia seuraamuksia, mutta se on eri juttu.