Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian
professori.
Taistelu Kemijärven sellutehtaan kohtalosta on herättänyt isoja kysymyksiä, joiden luultiin jo iäksi hautautuneen oikeaoppisen pörssikapitalismin ja globalisaatiouhkien vyörytyksen alle.
Yksi peruskysymyksistä on, voiko valtiovalta tehdä onnistuneita päätöksiä yritysjohdon tahdon vastaisesti? Voiko niin tehdä kansanliike, joka puolustaa kotiseutunsa tai kenties koko yrityksen parempaa tulevaisuutta? Ja jos voi, miten tällaiseen pitäisi suhtautua?
Oppikirjan mukaan vastaus on pörssiyhtiöiden tapauksissa yksiselitteinen. Yksi omistaja, suurikaan, ei saa ohi hallituksen ja yhtiökokouksen ajaa omia erityisintressejään muiden osakkaiden ja yhtiön kannattavuuden kustannuksella.
Käytännön meno ei kuitenkaan tottele markkinauskovaisia opinkappaleita. Vai kuvitteleeko joku vakavissaan, että pörssiyhtiö Kone Oy:n hallitus tekee suuria päätöksiä Antti Herliniä kuulematta tai hänen tahtonsa vastaisesti? Valtion odotetaan silti esiintyvän omistajaroolissaan sokeana, kuurona ja tahdottomana - jonkinlaisena hyväntahtoisen hölmönä lehmänä, jota yritysjohtajien ja hallitusammattilaisten iloinen veljeskunta lypsää omiin optioihinsa ja muihin tarpeisiinsa.
Pitäisikö valtion siis terästää omistajaotettaan? Myönteinen vastaus edellyttää luottamusta siihen, että valtiolla todella olisi edellytyksiä ottaa vastuu tiukemmasta linjastaan: siis että hallitusvallalla olisi tarpeen vaatiessa parempaa tietoa ja syvempää ymmärrystä yhtiöistä kuin asioihin ammatikseen paneutuneella yritysjohdolla.
Mutta voiko sellaista edes odottaa enemmän tai vähemmän väliaikaiselta ministeriltä ja virkamiehiltä, joiden pitää perehtyä yhtiöiden tilanteeseen monien muiden kiireidensä keskellä? Armahdettakoon Suomen kansaa tällaiselta kohtalolta.
Jos valtion otetta kaikesta huolimatta halutaan tehostaa, ainut toimiva ratkaisu olisi löytää kyllin osaava, karaistunut, kansainväliseen liiketoimintaan perehtynyt ja riittävän vahvalla moraalilla varustettu henkilö, jolle tehtävä delegoitaisiin. Tällainen valtion "yhtiötsaari" voisi parhaimmillaan olla sitä mitä Herlin Koneessa - sillä pienellä erotuksella että tehtävä ei olisi elinikäinen eikä perinnöllinen. Vastuu olisi silti jakamaton eikä katoasi valtionhallinnon mustiin aukkoihin niin kuin nykykäytännössä.
Vaikeampi ongelma on, mistä hyvä "yhtiötsaari" löydettäisiin. Näytöt valtion johtajavalinnoista yrityksissä eivät välttämättä vakuuta ulkopuolisia muusta kuin valittujen erinomaisista suhdetoimintataidoista. Yritysjohtajakin saa toki olla erehtyväinen, mutta jos jälkeen näyttää jatkuvasti jäävän vain savuavia raunioita, ei bonusten, ylimääräisten eläkkeiden ja hallituspaikkojen jakaminen epäonnistuneelle johtajalle vaikuta maallikosta viisaimmalta ratkaisulta. Olikohan niin, että Jukka Härmälän tapauksessa tähän todellisuuten havahduttiin liian myöhään jo kuolleen KOP:n ja Enson kannalta - ja sitten tulikin kiire pelastaa edes kansakunnan kruununjalokivi Outokumpu?
Valtiollisen yritystoiminnan vannoutuneet vastustajat näkevät yritysten epäonnistumisissa syypäiksi aina vain valtion ja poliitikot. Niinpä ärhäkäimmät pitävät jopa Stora Enson Pohjois-Amerikan katastrofia todisteena valtio-omistuksen turmiollisuudesta. Kovin paljon kauemmas metsään ei voisi eksyä, valtiohan oli jo tuolloin Storassa äänetön yhtiömies. Toista suuromistajaa, ruotsalaista Wallenbergin rahaklaania, voi syyttää monesta, mutta osa julkista valtaa se ei ole - vaikka onkin ollut kuin valtio valtiossa Ruotsin suurteollisuutta ohjaavana mahtina.
Valtiollisen yritteliäisyyden uskonkiihkoiset arvostelijat nostivat takavuosina väitteensä vahvistukseksi 1970-luvun elektroniikkayhtiö Valcon, sosiaalidemokraattien lempilapsen, jonka avulla puujaloin horjuvaan Suomeen oli tarkoitus kehittää modernia teollista osaamista. Jälkimmäistäkin tuli, mutta sitä ennen sortunut Valco palveli raskaana opetuksena valtiojohtoisen teollistamisen vaaroista.
Yhdellä silmällä katsottaessa maisema vääristyy: valtiolla ei valcoista huolimatta ole monopolia yritystoiminnan virheisiin. Nokiaa parempaa esimerkkiä yksityisestä suuryrityksestä on vaikea löytää, ja silti tämä aikansa ylistetyimmän yritysjohtajan ja kahden suurimman yksityisen liikepankin hallitsema yhtiö sortui 1980-luvun lopulla ulkomaisissa yrityskaupoissaan hirmuisiin harha-askeliin. Vauhtisokea laajentuminen Länsi-Euroopan elektroniikkateollisuuteen tuotti miljarditappiot, joiden rinnalla Valcon menetykset olivat murusia.
Nokian tappioiden kanssa samaan sarjaan kuuluvat valtiollisen Nesteen 1990-luvun petrokemiallisen maailmanvalloituksen tulokset, yksityistä leikkivän ex-monopoli Soneran kaupat Saksassa ja voittopuolisesti yksityisen Stora Enson Amerikan-tuliaiset.
Täysin yksityistä viisautta edustava metsäjätti UPM pelastui pahemmalta vain siksi, että onnekseen epäonnistui suurimmissa amerikkalaisissa yrityskauppa-aikeissaan. Outokumpu puolestaan saa kiittää upeasta terästeollisuudestaan lappilaista kansanliikettä ja sen ääntä kuulleita poliitikkoja: yritysjohtamisesta ja liiketoiminnasta paljon ymmärtämättä nämä osasivat pakottaa kaikkien liikkeenjohto-oppien mukaan epäilemättä oikeasssa olleen yritysjohdon perustamaan tehtaan Tornioon.
Elämä on toisinaan yksinkertaista, toisinaan taas ei.