Neljä vuotta kestänyt ja 1300 käsikirjoitussivua tuottanut selvitys Lapin asutuksesta ja maankäytöstä ei ratkaise nykyisiä saamelaisten maanomistuskiistoja. Selvitystyössä mukana ollut tutkija Matti Enbuske Oulun yliopistosta kertoo, ettei tutkimuksen tavoitteena edes ollut nykypäivän oikeudellisten ja poliittisten kysymysten ratkaiseminen.
Hän korostaa, että juridiikan tehtävänä on aikanaan ratkaista, miten Lapin historiallinen maiden ja vesien hyödyntämien suhteutetaan nykyiseen alkuperäiskansan ja toisaalta alkuperäisväestön asemaan.
"Historiallisen kehityksen pohjalta voidaan kuitenkin esittää johtopäätöksiä kansallisessa ja kansainvälisessä keskustelussa esiintyneisiin linjauksiin, joita on perusteltu historialla", hän sanoo.
Tutkimuksen koordinaattori, professori Jouko Vahtola Oulun yliopistosta kertoo yhteenvedossaan, että valtio on ohjannut Lapin kehitystä 1500-luvulta pitkälti yleisten valtakunnallisten lakien ja asetusten mukaisesti tai soveltaen niitä mahdollisimman paljon Lapin oloihin.
"Valtio on kautta historian kohdellut varsinkin maapolitiikassaan Lapin asukkaita yhdenvertaisesti, tekemättä eroa etnisyyden perusteella", hän sanoo.
Selvitystyön lähtökohtana on ollut jo olemassa oleva tutkimus. Vahtola kertoo, että sen puutteiksi osoittautuivat aukollisuus ja hajanaisuus sekä se, että tutkimus oli liian ahtaasti ja tiukasti kohdentunut kysymykseen maiden omistamisesta ja hallinnasta, jolloin ilmiön historialliseksi selittämiseksi ja ymmärtämiseksi välttämättömät taustatekijät, yhteydet ja vaikuttavat syyt olivat jääneet vaillinaiselle tarkastelulle.
"Tämä tutkimus toteutettiin tieteellisen historiantutkimuksen periaattein, jolloin ilmiöitä tarkasteltiin oman ajan edellytyksistä käsin historiallisissa yhteyksissään ilman, että lähdettäisiin lähtökohtaisesti etsimään vastauksia nykyajan kiistakysymyksiin ja argumentteja niiden puolesta tai niitä vastaan", Vahtola sanoo.
Selvityksen mukaan paikalliset tuomioistuimet ja virkamiehet pitivät saamelaisten veromaiden omistusta perintöluontoisena aina 1740-luvulle asti. Yksityisen tilapohjaisen omistuksen ulkopuolella olevaa maata alettiin kuitenkin lainsäädännössä (1683, 1734) pitää kruunun maana.
Vuoden 1734 lain maankaari ei hyväksynyt enää ylimuistoista nautintaa maanomistuksen perustaksi jakamattomissa metsissä, jollaiseksi almenningiksi myös Lappi valtiovallan kannan mukaan nähtiin.
Tutkija Juha Joona Lapin yliopistosta kertoo, että viimeistään 1600-luvun jälkipuoliskolta alkaen tuomioistuimet pitivät lappalaisten oikeutta käyttämiinsä alueisiin oikeutena, joka nykyään ymmärretään omistusoikeudeksi.
"Aikaisemmin ei ole ollut tiedossa, milloin ja millä perusteella näitä alueita on alettu pitää kruununmaana. 1740-luvun alussa kysymys lappalaisten maaoikeudesta tuli ylempien viranomaisten käsiteltäväksi, Joona kertoo.
Ratkaisevaksi ennakkotapaukseksi muodostui Ruotsin Kamarikollegion vuonna 1742 antama päätös Kuusamon Haukiniemen uudistilan maanluonnosta käydyssä kiistassa.
"Lapinveromaalle perustettu Haukiniemen uudistila tuomittiin kruununtilaksi. Päätöksessä katsotaan, että lappalaisilla ei voida katsoa olevan omistusoikeutta käyttämiinsä maa- ja vesialueisiin, koska tällaista oikeutta ei ole heille myönnetty, vaan kaikki maa on kruununmaata. Vuoden 1744 Kemin Lapinmaan käräjiltä alkaen kaikkea käräjäkunnassa olevaa maata pidetään valtionmaana, vaikka käytäntö on alussa osittain horjuvaa", Joona kertoo.
Vuonna 1749 annettu kuninkaallinen asutusreglementti ohjasi lapinmaiden asutustoimintaa ja käyttöä aina 1800-luvun jälkipuolelle. Kruunu määräsi entistäkin tiukemmin, lapinmaiden asutuksesta, elinkeinoista ja maiden omistuksesta.