Markkinat ovat metka ilmiö. Talouden kasvaessa vannotaan niiden nimeen. Markkinamekanismia pidetään parhaana keinona jakaa pääomat kaikkein tuottavimpiin kohteisiin, joiden avulla voidaan nopeuttaa talouden ja tuottavuuden kasvua ja siten lisätä yhteiskunnassa käytettävissä olevien resurssien kokonaismäärää. Kasvun tulokset jakautuvat eriarvoisesti, mutta riskin ottamisesta täytyy luonnollisesti palkita.
Päinvastaisista väitteistä huolimatta markkinoiden kyky itsesääntelyyn on rajallinen. Talouskriisi toisensa jälkeen osoittaa, että pankit ja yritykset ottavat voittojen toivossa riskejä, jotka saattavat osoittautua liiallisiksi, kun usko puhtaaseen markkinajärjestelmään pettää. Kun talousjärjestelmä joutuu systeemiseen kriisiin, niin pelastajaksi tarvitaan julkista valtaa sekä rahoittajana että sääntelijänä.
Nyt olemme sekä koko maailmantaloudessa että Suomessa tilanteessa, jossa valtio marssii useista ovista kriisin ratkaisijaksi.
Pahimmassa jamassa ovat vajetaloudet, joiden oman budjettirahoituksen lisäksi tarvitaan kriisin välttämiseksi ylijäämätalouksien resursseja. Niitä on japanilaisissa pankeissa sekä Kiinan ja Persianlahden maiden valtiollisissa sijoitusrahastoissa, jotka hankkivat johdonmukaisesti vähemmistöosuuksia vaikeuksiin joutuneista vanhojen teollisuusmaiden pankeista ja yrityksistä.
Valtion kasvava merkitys talouden ohjaamisessa ja sääntelyssä näkyy myös Suomessa. Rahalaitosten likviditeetin ja maksukyvyn takaamiseksi pääomitetaan pankkeja ja taataan pankkitalletuksia. Mielenkiintoista on se, että kun ennen hallitukset kilpailivat pääomaveron alhaisuudella, niin nyt kilpailukeinona on talletussuojan korkeus. Onneksi tässä asiassa Euroopan unioni kykeni muotoilemaan yhteisen politiikan, jotta pankkikriisin hoidosta ei tullut jäsentenvälistä huutokauppaa.
Suomessa valtio marssii uusilla eväillä yritystoimintaan. Aikaisemmin valtio-omisteisten yhtiöiden hallinta oli hajallaan useassa eri ministeriössä. Vanhasen kakkoshallituksen aikana valtio-omistusta keskitettiin valtiovarainministeriössä toimivaan yksikköön, josta parlamentaarisesti vastaa puolustusministeri Jyri Häkämies. Tämä oli yksi keino vahvistaa hänen poliittista painoarvoaan.
Tästä omistusyksiköstä ollaan nyt siirtymässä seuraavaan vaiheeseen perustamalla Sodium, jolle tullaan keskittämään valtion vähemmistöosakkuudet useissa eri yhtiöissä. Näitä ovat muun muassa Metso, Rautaruukki ja TeliaSonera. Sodiumin ulkopuolelle jätetään kuitenkin kolme valtion yritystä, Finnair, Fortum ja NesteOil, joissa valtion osake-enemmistöllä katsotaan olevan erityistä strategista merkitystä.
Sodiumin perustaminen vaati tietysti eduskunnan hyväksymisen, mutta sen periaatteellinen puoli onkin tärkeä. Tähän saakka eduskunta on päättänyt ne rajat, joiden sisällä hallitus voi yksityistää valtio-omistuksia yrityksissä. Sodiumissa eduskunta antaa yhtiölle yleisvaltuutuksen sekä myydä että ostaa osakkeita. On kai taantuman ja alhaisten osakekurssien merkki, että Sodiumin kautta valtio haluaa hankkia omistukseensa aliarvostettuja pörssiosakkeita. Tähän saakka on keskitytty osakkeiden myyntiin.
Valtion kasvava merkitys talousjärjestelmässä tulee näkyviin myös hallituksen äskeisessä päätöksessä, jolla Finnvera, Avera (Aloitusrahasto Vera) ja Teollisuussijoitus saavat lisävaltuuksia antaa yrityksille toiminta- ja vientitakuita. Niinpä Finnveran takausvaltuuksia halutaan lisätä 2,6 miljardista 3,2 miljardiin euroon. Kyse ei ole erityisen riskialttiista ratkaisusta, koska takuut lankeavat vasta vientikauppojen epäonnistuessa ja enimmäistappiot valtiolle arvioidaan 50 miljoonaksi euroksi.
Markkinat on monissa maissa vallannut paniikki, joka ei ole enää kansallista, vaan luonteeltaan maailmanlaajuista. Raha ei liiku pankkien välillä ja laskut maksetaan viime tingassa, jos silloinkaan. Kaikista väitteistä huolimatta reaalitalous on edelleen Suomessa sangen vahva, ehkä rakennusteollisuutta lukuun ottamatta, vaikka taantumaa yleisesti odotetaankin.
Vaikka Yhdysvaltojen talous hiipuu, niin usko sen pitkän aikavälin menestykseen on luja, mikä näkyy dollarin kurssin vahvistumisessa. Kun Kiinan talouden kasvu jatkuu 8 prosentin vuosivauhtia ja Intian kasvu on 6 prosenttia, niin EU taitaakin osoittautua maailmantalouden heikoksi lenkiksi. Venäjällä valtiolla on rahaa, mutta useat suuryritykset ovat velanottonsa vuoksi kriisin rajoilla.
Huolimatta EU:n kyvystä toimia yksissä tuumin pankkikriisin hillitsemiseksi, sen valmius toimia kollektiivisena talouspoliittisena vaikuttajana on edelleen kyseenalainen. Vientimarkkinoiden hidastuessa lännessä on tärkeää, että Kiina kasvattaa kotimaista kysyntäänsä: nyt sen kotimainen säästämisaste on epäterveellä 40 prosentin tasolla. Kotimaisen kulutuksen lisääminen Kiinassa loisi uutta kysyntää maailmantalouteen ja hyödyttäisi myös eurooppalaisia yrityksiä.
Valtion merkityksen kasvu talous- ja yrityspolitiikassa näkyy lisääntyvinä vaatimuksina sen osallistumisesta yritysten elinkelpoisuuden ja niiden voittosuhteen takaamiseen. Minun on vaikea kuvitella, että noususuhdanteessa Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) puheenjohtaja Antti Herlin olisi todennut, että "valtion on pidettävä yritykset pystyssä" (Kauppalehti 27.10. 2008).
Voihan näinkin menetellä, mutta silloin tulisi noudattaa Sodiumin linjaa eli valtion tulisi saada tukisummaansa vastaava osuus vaikeuksissa olevan yrityksen osakkeista. Tosiasia on myös se, että euroalueella valtiot -- erityisesti Italia ja Saksa -- kilpailevat yritysten kanssa lainamarkkinoilla, mikä nostaa lainanoton suhteellisia kustannuksia.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.