Valtion rooli talouselämässä on talouskriisin myötä vahvistumassa. Siitä seuraa, että valtio-omistajan on käytettävä valtaansa. Fortumissa sitä ei käytetty ennen kuin oli pakko.
Kohu valtioenemmistöisen energiayhtiö Fortumin ympärillä alkaa laantua sen jälkeen kun toimitusjohtaja Mikael Lilius ja hallituksen puheenjohtaja Peter Fagernäs tekivät johtopäätöksiä. Lilius siirrettiin loppuvuodeksi hyllylle ja Fagernäs erosi.
Loppu hyvin, kaikki hyvin? Ei suinkaan. Kun pöly on laskeutunut, on enemmän kuin paikallaan käydä uusi keskustelukierros valtionyrityksistä yleensä ja valtion omistajaroolista erityisesti. Tällainen on paikallaan semminkin kun globaalin talouskriisin takia valtioiden ote elinkeinoelämästä on pikemminkin tiukkenemassa kuin löystymässä.
Tähän asti konkreettisin suomalaisesimerkki valtion kasvavasta omistajaroolista nähtiin viime lokakuussa, kun eläkevakuutusyhtiö Varma hankki ison potin teleoperaattori Elisan osakkeita valtion lukuun. Sen jälkeen valtio perusti sijoitusyhtiö Solidiumin, jonka tehtävä on ostaa yritysten osakkeita valtiolle ja olla aktiivinen pörssisijoittaja.
Valtion kasvava omistajarooli tarkoittaa, että veronmaksajilla on entistäkin suurempi intressi tietää, miten ja mihin heidän omaisuuttaan käytetään. Tästä seuraa, ettei valtio voi olla lepsu tai passiivinen omistaja. Hätkähdyttävä esimerkki valtio-omistajan löperyyden seurauksista on Talous-Sanomien tieto, että pelkästään valtion omistamien Fortumin osakkeiden laskennallinen markkina-arvo tipahti Lilius-kohun aikana 900 miljoonaa euroa yhdessä viikossa.
Jos valtio-omistaja olisi ollut tiukkana, Liliukselle ei olisi maksettu ruhtinaallisen palkan päälle aivan kohtuuttomia lisukkeita. Ei hullu ole se joka pyytää vaan se joka maksaa.
Yrityksissä ylin päätösvalta kuuluu kiistatta yhtiökokoukselle ja hallitukselle. Poliittiset päättäjät eivät voi puuttua suoraan valtion jollakin osuudella omistamien yritysten asioihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei valtiota yrityksissä edustavien tule käyttää valtaansa omistuksensa mukaisessa mitassa.
Tasaiseen tahtiin etenkin Fortumissa toistuneet tapaukset, joissa yritysjohdolle on rakennettu poskettomia ja todellisiin työsuorituksiin perustumattomia palkkioautomaatteja, kertovat karulla tavalla valtio-omistajan näkymättömyydestä. Perimmäinen vastuu tästä kuuluu valtion edustajia ohjeistavalle hallitukselle ja valtionyhtiöistä vastaavalle ministerille.
Suuryritysten hallituksissa istuu joukko toisensa hyvin tuntevia hallitusammattilaisia, jotka ovat ammattilaisia myös rakentamaan anteliaita palkkiojärjestelmiä. Tämä tarkoittaa, että valtion edustajien täytyy olla yhtä kovia luita.
Valtion pienelläkin osuudella omistamien yritysten kannustinjärjestelmien nykyistä huomattavasti tiukempaa valvontaa puoltaa kohtuullisuusperiaatteen ohella se, että yliampuvat kannustimet yllyttävät yritysjohtajia ottamaan uhkarohkeita riskejä. Tästä luulisi jo nähdyn riittävästi esimerkkejä viime kuukausina ympäri maailmaa. Fortumin kohdalla on jo puhuttu Venäjälle tehtyjen sijoitusten viisaudesta.
Jos yritys tuottaa hulppeita osinkoja valtion kassaan, valtio-omistajalla voi olla suuri houkutus katsoa yritysjohdon palkkioporsastelua läpi sormien. Esimerkiksi Fortum on jo sähkömarkkinoiden luonteen takia valtiolle tuottoisa lypsylehmä. Tiedotusvälineet pitivät kuitenkin onneksi huolta siitä, että Fortumin kohtuuttomuudet tongittiin esille. Sopii vain toivoa, että asiasta otettiin viimeinkin oppia.