Yhteisöllisyys, osallisuus, vastuu ja lähidemokratia ovat asioita, joihin uudessa Oulussa pitäisi saada todellista merkitystä ja sisältöä.
Isossa kasvavassa kunnassa on entistä tärkeämpi, että ihmiset kokevat osallisuuden tunnetta. Tunnetta siitä, että heidän mielipiteillään on väliä ja heitä kuullaan, kun asioista päätetään.
Vaarana on, että päättäjät ja asukkaat etääntyvät toisistaan, virkamieseliitti ottaa vallan ja tavalliset kansalaiset jäävät hallintoalamaisiksi.
Uhka on todellinen, sillä valtuutettujen ja luottamushenkilöiden määrät vähenevät olennaisesti Oulun monikuntaliitoksen myötä.
Veroprosentin suuruus ja lähipalvelut ovat tärkeitä asioita. Viihtyvyyden ja osallisuuden tunteen kannalta tärkeämpää voi olla, minne pyörätie ja leikkipuisto rakennetaan.
Suomessa riittää erilaisia lähidemokratiaa paikkaavia toimielimiä. Niissä on enimmäkseen vain se vika, että ne ovat jäänet keskustelukerhojen tasolle, joissa asukkailla ei ole todellista päätös- ja toimivaltaa.
Pahinta onkin, jos foorumit jäävät päättäjien ja virkamieskunnan tiedotussaneluksi ilman, että asukkaat pääsevät aidosti vaikuttamaan etukäteen suunnitteluun ja päätöksentekoon.
Koneisto voi kuunnella sujuvasti, mitä mieltä asukkaat ovat, mutta toiveet eivät koskaan ulotu päätöksiin asti.
Osallistumista ja asukkaiden äänen kuulumista on pohdittu myös viime viikolla Oulun yhdistymishallituksen hyväksymässä osallisuuden ja vaikuttamisen toimenpideohjelmassa.
Oulussa lähidemokratiasta on kokemuksia jo 30 vuoden ajalta.
Oulu on koko maan mittakaavassa edelläkävijä yhteisötoiminnan kehittämisessä. Silti toiminnassa on paljon parantamisen varaa.
Iänikuinen ongelma on, miten asukkaat saadaan lähidemokratiatoimintaan mukaan niin, että kokoonpanot heijastaisivat alueen asukasrakennetta ja heidän todellisia mielipiteitään.
Oulussa on esimerkiksi 33 000 opiskelijaa, mutta heidän äänensä ei juuri kuulu paikallisessa päätöksenteossa. Kaupunkilaiset näkevät heidät muutaman kerran vuodessa vain pitkin kaupunkia haalareissa juhlivina nuorina.
Valtatyhjiöt täyttyvät aina jollakin tapaa. On selvää, että myös monikuntaliitoksen jäljiltä joku ottaa käsiinsä vapautuvan demokratiavajeen.
Oulussa tuolle välitilalle on jo olemassa kuilun ylittävät tikkaat, kunhan ne korjataan, levennetään ja osoitetaan reitti.
Alueelliset yhteistyöryhmät ovat toimineet jo kymmenen vuotta, mutta harva on käynyt niiden kokouksissa tai edes tietää niiden olemassaolosta.
Yhteistyöryhmien kanssa kiinteässä yhteydessä toimivat vanhempaa perua olevat asukastuvat, joilla on selkeä tehtävä syrjäytymisen ehkäisyssä.
Nuorilla on kaupunkikokous ja vammaisilla vammaisneuvosto. Sen lisäksi uuteen Ouluun on ikäihmisille luvassa ikääntyvien neuvosto. Uutuus on myös kansankäräjät.
Käräjillä on vähintään kerran vuodessa tarkoitus käydä kuuntelemassa hieman perusteellisemmin ihmisten tuntoja.
Välineitä on siis olemassa ja uusia kehitetään.
Voi kuitenkin kysyä, kannattaako yhteisten asioiden hoitoa lokeroida ja pirstaloida näin monen toimijan ja ikäryhmän kesken. Voisivatko ne kaikki toimia yhteistyöryhmien eli jo olemassa olevan asukkaiden kanavan kautta?
Työikäiset, lapsiperheet, vanhukset, lapset, nuoret, vammaiset ja työttömät ovat osa yhteisöä, eivätkä mitään erillisiä saarekkeita.
Kaupunki on satsannut voimakkaasti suuralueiden yhteistyöryhmien toimintaan. Pyörää ei kannata keksiä uudestaan vaan olemassa olevaa voi kehittää, brändätä, muokata toimivaksi ja houkuttelevaksi.
Parasta olisi, jos alueellisten toimijoiden työstä kehkeytyisi viime aikoina paljon kaivattua yhteisöllisyyttä.
Tarjolla on valmiina demokratiavajetta paikkaava vaikutuskanava, joka vain odottaa valloittamista. Joku sen nappaa.