Presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Mari Kiviniemi ovat ajautuneet julkisuudessa keskinäiseen nokkapokkaan.
Poliittisen viihteen ohella on kyse poliittisen vallan jaosta, josta käydään kovenevaa kilpailua.
Pääministerin asema sisä- ja myös ulkopoliittisena johtajana on kasvanut sitä mukaa, kun suomalainen parlamentarismi on vahvistunut ja läntinen integraatio lujittunut.
Suomessa on vain hitaasti ymmärretty, että EU-asiat ovat sisä- ei ulkopolitiikkaa. EU-asioiden valmistelu on valtioneuvoston vastuulla. Ministerit selostavat eduskunnalle ja valiokunnille ministerineuvoston kokousten antia etu- ja jälkikäteen.
Pääministerin vastuu korostuu erityisesti Eurooppa-neuvoston eli huippukokousten etu- ja jälkikäteistiedottamisessa.
Pääministerit toimivat pitkään vahvan presidentin varjossa. UKK:n kaudella itsevaltainen presidentti teki itsestään korvaamattoman ulkopolitiikan hoidossa ja mellasti sisäpolitiikassa tavalla, jota nykyään ei voitaisi kuvitella saati sietää.
Siinä ei paljon eduskuntavaalien tulos painanut, kun UKK nimitti mieleisensä pääministerit ja hallitukset.
Presidentti Tarja Halosen ja pääministeri Mari Kiviniemen nokittelu kertoo pääministerin vallan kasvusta ja perustuslain uudistuksessa muhivasta erimielisyydestä.
Kun tuore pääministeri kävi ensivierailulla presidentin luona, Halonen lupasi perehdyttää nuoren pääministerin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kiviniemi kiisti olevansa noviisi näissä asioissa.
Myös ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen on todennut, että Kiviniemen ulkopoliittista kokemusta ei pidä vähätellä. Väyrynen on muistuttanut pääministerin kasvaneesta ulkopoliittisesta roolista Suomen Eurooppa-politiikan johtajana.
Pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsiteltäessä.
Pääministeri Mari Kiviniemi on todennut ykskantaan, että pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvoston kokouksissa.
Näin pyritään Lissabonin sopimuksen oloissa katkaisemaan presidentti Martti Ahtisaaren 1994 aloittama tapa, jolloin Korfulla Suomen hallituksen edustajien allekirjoitettua EU:n liittymissopimus, presidentti sujahtikin illallispöytään pääministeri Esko Ahon sijaan.
Myöhemmin pääministeri Paavo Lipponen ja Ahtisaari sopivat Eurooppa-neuvoston edustautumisesta.
Käytännössä jäi presidentin asiaksi päättää, milloin hän osallistuu huippukokouksiin. Presidenttinä Halonen on jatkanut samalla linjalla, mutta enää se ei käy.
Presidentti on piikitellyt myös pääministerin valintaa kesällä, kun "hallituspuolueet tavallaan delegoivat pääministerin valinnan yhden puolueen puoluekokoukselle". Myös presidentti Halonen on puolueen asettama ehdokas, jonka kansa sittemmin valitsi.
Kutkuttikohan Halosta ajatus hajottaa hallitus Vanhasen luopuessa ja määrätä uudet vaalit? Tosin presidentillä ei ole siihen enää valtuuksia, paitsi jos pääministeri pyytää.
Kansainvälisestä solidaarisuustyöstään tunnettu Halonen torppasi pikavauhtia Kiviniemen ajatuksen Suomesta rauhanvälityksen suurmaana. Suomella on jo Nobelin-tasoinen rauhanvälittäjä, eikä olisi haitaksi, jos Suomen brändiä rauhanvälittäjänä vahvistettaisiin kautta linjan.
Valtaoikeuksiaan puolustava presidentti vetoaa kansan tukeen ja suosioon. Presidentin vaalitapa ei silti tee vähäarvoisemmaksi kansanedustajien valinnassa toteutuvaa kansanvaltaa. Hallitus puolestaan toimii eduskunnan luottamuksella.
Presidentti on ihmetellyt kiirettä puuttua valtaoikeuksiin, kun nykyperustuslaki on ollut voimassa vasta vuodesta 2000.
Ehkä suomalaisten pitää ottaa viimeinen askel parlamentarismiin ja korjata perustuslakiin jäänyt valuvika. Yhdellä henkilöllä, oli se vaikka presidentti, ei ole ylitsekäyvää viisautta, jota demokratialla ei voitaisi hoitaa.