Eduskuntavaaleihin on aikaa vielä lähes kaksi kuukautta, mutta poliitikot ja toimittajat jakavat jo hallituspaikkoja täyttä häkää. Punamulta, porvarihallitus, sinipuna, sateenkaari, sinivihreä. Vain täyspunapohja on poissa laskuista, kun sille ei synny eduskuntaan enemmistöä.
Poliitikot ovat näkevinään eri puolilla salaliittoja, juonitteluja, kabinettipuheita ja pahoja aikeita, joilla on yksi yhteinen nimittäjä: yritys sivuttaa kansan vaaleissa ilmaisema tahto. Ja kuitenkin jokainen politiikkaa seuraava tietää, ettei tuollaisilla puheilla on tässä vaiheessa vain viihde- ja pelotteluarvoa.
Silti hallituspohjateema on Suomen politiikan suosituin puheenaihe. Se hautasi viime viikolla alleen muun muassa kokoomuksen välikysymyksen energiapolitiikasta, potilaiden kuolemat hoitojonoissa, vanhusten hoidon tilan ja monet muut elämän suuret asiat. Hallituskeskustelun viime maanantaina käynnistänyt SDP:n Jouni Backman voi vain hykerrellä tyytyväisenä.
Maa tanssii hänen pillinsä mukaan. Samalla Backman pystyi nostamaan tapetille demarien vanhan väitteen porvarihallituksen pahuudesta ja sen politiikan kamaluudesta. Väitteen, jonka logiikka perustuu puhtaaseen valtapolitiikkaan: siihen, ettei SDP:llä ole porvarihallituksessa sijaa.
Väite porvarihallituksen kamaluudesta on tietenkin pötypuhetta. Se selviää tutkimalla keskustan ja kokoomuksen ohjelmia. Niissä voi olla jotain etäisesti uusliberalismiin viittaavaa, mutta tuskin kukaan vakavasti otettava politiikan tutkija leimaa niitä tai minkään muunkaan nykyisen puolueen ohjelmia uusliberalismiksi. Ohjelmat tuovat pikemminkin mieleen perinteisen sosiaalidemokraattisen hyvinvointi-ideologian ja ovat kunkin puolueen omiin tarpeisiin räätälöimiä laimennettuja versioita siitä.
Se näkyy myös käytännössä. Keskusta ja kokoomus ovat sopeutuneet kiltisti sosiaalidemokraattiseen hyvinvointi-ideologiaan ollessaan SDP:n kanssa hallituksessa. Matti Vanhasen johtama hallitus on siitä hyvä esimerkki. Esko Ahon porvarihallitus yritti pieniä irtiottoja demaripolitiikasta, mutta joutui peräytymään, kun ammattiyhdistysliike pani sen ojennukseen yleislakkouhkauksilla.
Ahon ajasta ei voi vetää kuitenkaan yhtäläisyysmerkkejä tähän päivään. Laman aikana oli pakko tehdä kovia leikkauksia. Valtio oli ajautumassa konkurssitilaan.
Sanailu porvarihallituksesta johtuu kahdesta eri syystä. SDP ja vasemmistoliitto pelottelevat ensiksikin omia kannattajiaan ja herättelevät heitä äänestämään. Keskustassa ja kokoomuksessa pidetään taas teemaa lämpimänä, jottei SDP voisi muodostaa automaattisesti uutta hallitusta edes noustessaan vaaleissa suurimmaksi puolueeksi. Eduskuntaan kun tulee selkeä ei-sosialistinen enemmistö.
Hallituspohjasta voidaan kuitenkin puhua vakavasti vasta vaali-iltana, jolloin eduskunnan kokoonpano selviää. Päivä muodostunee pettymykseksi niille, jotka kiivailevat nyt hallituspohjasta. Punamulta jatkaa, jos vain vaalitulos sen mahdollistaa. Mikäli käy toisin, se ei johdu salajuonista, vaan vaalituloksen yllätyksellisyydestä. Esimerkiksi Ahon porvarihallitus syntyi 1991 siksi, että SDP lähti vapaaehtoisesti oppositioon, vaikka kriisin aikana olisi tarvittu mahdollisimman leveitä hartioita raskasta vastuuta kantamaan.
Samojen puolueiden pitkä valtakausi johtaa yleensä pysähtyneisyyteen joillakin yhteiskuntalohkoilla ja luuduttaa tervettä kehitystä. Se nähtiin Urho Kekkosen aikana, jolloin ainoita sallittuja vaihtoehtoja olivat joko punamulta- tai kansanrintama.
Hallituspohjan vaihdoksilla voidaan poistaa tai yrittää poistaa yhden koalition aikaansaamat luutumat. Rotaatio onkin toiminut Kekkosen kauden jälkeen hyvin. Kalevi Sorsan punamultahallituksia seurasi Harri Holkerin sinipuna. Sitten tuli Ahon porvarihallitus, jonka jälkeen palattiin Paavo Lipposen sinipunaan. Vuonna 2003 valtaan nousi taas punamulta.
Porvarihallituksella on Suomessa paha kaiku, koska vain harvalla on muistikuvia ja kokemusta muista kuin Ahon hallituksesta. Sitä edellinen porvarihallitus johti maata 1964-1966. Ahon kauden muistelu ja yhtäläisyysmerkkien veto mahdolliseen tulevaan porvarihallitukseen ei ole kuitenkaan oikeudenmukaista ajan poikkeuksellisuuden takia.
Mikään hallituspohja ei ole määritelmällisesti paha. Olennaista on sen politiikka. Suomessa olisi joskus viisasta katsoa hyvinä aikoina, mihin porvarihallitus pystyy. Se kun voisi ainakin yrittää toteuttaa suunnitelmallisesti ja rauhassa sellaisia uudistuksia, joihin punamulta tai sinipuna eivät kykene ja jotka ovat tarpeen maan kehityksen ja uudistumisen takia.