Parlamentarismin periaatteen mukaisesti presidentin valtaa tulisi Suomessa edelleen vähentää. Merkit viittaavat silti siihen, että nyt käsillä olevaa tilaisuutta ei haluta käyttää hyväksi.
Suomen tasavallan johdossa on ollut presidentti nyt kaikkiaan 90 vuotta ja muutaman päivän päälle. Lauantaina Haapajärvellä vietettiin juhlaa sen kunniaksi, että paikkakunnalla varttunut pohjoisen mies -- Suomussalmella syntynyt, Oulussa koulunsa käynyt -- K.J. Ståhlberg astui maan ensimmäisen presidentin virkaan heinäkuussa 1919.
Nuoren itsenäisen Suomen sekavien syntyaikojen kiista tasavaltalaisten ja kuningasmielisten välillä oli näin lopullisesti ohi, ja maa lähti taivaltamaan tasavaltana. Nyt ajatellen ratkaisu tuntuu itsestään selvältä, mutta omana aikanaan se oli kaikkea muuta. Kuningaskin oli Suomeen jo katsottu valmiiksi Saksasta.
Silloinen korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Ståhlberg pääsi tasavallan presidentin tehtävään, jonka toimenkuvaa hän oli itse räätälöinyt perustuslakikomitean puheenjohtajana. Haapajärvellä korkeimman hallinto-oikeuden nykyinen presidentti Pekka Hallberg pohti juhlapäivänä, mitä nyt istuvan perustuslakikomitean pitäisi päättää presidenttien valtaoikeuksista jatkossa.
Tämä Kekkosen jälkeisen ajan ikuisuuskysymys suomalaisessa politiikassa on nimittäin tulossa ratkaisevaan vaiheeseen. Oikeusministeri Tuija Braxin asettaman komitean, jota johtaa ministeri Christoffer Taxell, määräaika kuluu umpeen syyskuussa. Komitean ehdotukset ja niiden kohtalo kuuluvat nykyisen eduskunnan tärkeimpiin linjauksiin.
Hallberg ehdotti kompromissia, jonka hän sanoo sekä vahvistavan parlamentarismia että turvaavan presidentin aseman jatkuvuuden. Ehdotuksen ydin on, että presidentille kuuluvat asiat nimityksissä ja ulkopolitiikassa pysyisivät nykyisellään. Mutta jos presidentin ja valtioneuvoston näkemyksissä on ristiriitaa, asia palautuu valtioneuvostolle, jonka kanta voittaa. Nykyisillä valtaoikeuksilla käy toisinpäin presidentin hyväksi.
Hallberg ei kuulu Taxellin komiteaan, mutta hän on varmasti hyvin informoitu siitä, mitä tuleman pitää. Merkit viittaavat siihen, että valtaoikeuksien isoa remonttia ei eduskuntapuolueista kootun komitean työn myötä ole tulossa, tai ainakaan sellainen ei menisi eduskunnassa lävitse. Perustuslain kopelointi kun ei tapahdu yksinkertaisella enemmistöllä.
Näin ollen Hallbergin kanta saattaa edustaa näkemystä siitä, millainen muutos olisi poliittisesti mahdollinen. Tämäkin olisi askel parlamentarismin suuntaan ja sellaisena parempi kuin ei mitään. Mutta siihen ei silti pitäisi tyytyä. Ei esimerkiksi voida jatkaa niin, että presidentti tunkee EU-huippukokouksiin aina kun huvittaa. Pelisääntöjen on oltava selvät ja ymmärrettävät.
Sopiva hetki presidentin valtaoikeuksien uuteen remonttiin on juuri nyt, kun tähdet ovat oikeassa asennossa. Muutokset ehdittäisiin käydä läpi nykyisessä ja seuraavassa eduskunnassa ja uudet valtaoikeudet koskisivat vasta presidentti Tarja Halosen seuraajaa. Jos asia tästä pitkittyy, se myös mutkistuu, jo yksinomaan vaaliaikataulujen vuoksi.
Vuoden 2000 perustuslain muutos jätti asiat puolitiehen. Suomen tasavalta tarvitsee presidentin keulakuvakseen, mutta käytännön politiikan on tarpeen kulkea parlamentarismin pelisääntöjen mukaan joka asiassa. Hallitus on poliittisessa vastuussa eduskunnalle, presidentti ei ole.