Helsinki Kun islantilaiset bisnesmiehet kiertävät Euroopassa lentokoneillaan ostelemassa yrityksiä, ei tässä ole Antti Tuurin mielestä mitään uutta.
Islannissa lukuisia kertoja vieraillut ja maan historian hyvin tunteva kirjailija sanoo, että lainarahan ottaminen yritysostoihin on pientä niiden riskien rinnalla, mitä islantilaiset kalastajat joutuivat ottamaan tuodessaan saalista maihin Atlantin apajilta.
"Siellä saarellaan islantilaisista tuli pelkäämätöntä sakkia. He kulkivat laajasti - kävivät löytämässä Amerikan ennen Kolumbusta, perustivat siirtokuntia Grönlantiin. 1200-luvulla Islannissa sanottiin, ettei ole mikään temppu opiskella Pariisissa yliopistossa, koska Islannista pääsee veneellä nopeammin Pariisiin kuin Saksasta hevosella", Tuuri naurahtaa.
Ennen kalastusrajoituksia Islantilaiset kalastajat purjehtivat laivoillaan Newfoundlandin matalikolle Kanadan edustalle, troolasivat aluksen täyteen silliä tai turskaa ja ajoivat lastin joko Halifaxiin Kanadaan tai Hampuriin toiselle puolelle Atlanttia. Suunta valittiin sen mukaan kuka parhaiten maksoi.
Merenkäynti
karaisi
Merenkäynti kouli koko kansankunnan.
"Muutamat islantilaiset ovat kertoneet minulle, kuinka he olivat koulupoikana töissä laivalla, joka tuli Newfoundlandista täynnä kalaa. Saatettiin joutua myrskyyn. Mihinkään ei liikuttu. Aina välillä alus vaipui niin alas, että vain komentosilta oli veden päällä. Silloin kun laiva vaipui veden alle, oli sellainen hetki että mietti, nouseeko se vai ei. Kun pidettiin kolme vuorokautta laivaa tuulta vasten, kyllähän se karaisi ihmisiä", purjehdusta harrastava Antti Tuuri kuvailee.
Islantilaisissa saagoissa kerrotaan miehistä, joka ajoivat vahingossa Islannin ohi ja luovivat kaksi kuukautta Grönlannin merellä.
Tuurin mielestä historia ja kokemukset ovat koulineet islantilaisten elämänasenteen.
Kyllä maailmasta
rahaa löytyy
Aikaisemmin islantilaiset kulkivat ryöstämässä rantoja Tanskassa ja Irlannissa. Nyt menetelmät ovat toiset mutta periaate sama. Leikistä ei luovuta, vaikka haasteet olisivat kovat.
Omasta takaa ei islantilaisilla tietenkään riitä rahaa Euroopan valloittamiseen. Yleisin vastaus Islannissa ulkopuolisen ihmettelyyn on Tuurin mukaan, että "kyllä maailmasta rahaa löytyy, jos vain on ideoita".
Tuuri ei osaa sanoa, mikä riski siinä on, että otetaan kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta lainarahaa. Joku voi tehdä henkilökohtaisen konkurssin ja firmakin kaatua, mutta todennäköistä on, että rahoja on ehditty siirtää siinä vaiheessa jo muualle.
Kaksi kahvikuppia
yhdellä ostolla
Kaikki islantilaiset eivät suinkaan ole heittäytyneet kasinopelin pyörteisiin. Tavalliset islantilaiset ovat Antti Tuurin mukaan paljon varovaisempia lainanotossa kuin suomalaiset parikymmentä vuotta sitten.
"Ei tuollaiset jutut koko maata voi kaataa. Perustus on yhä kalastuksessa. Niin kauan kuin amerikkalaiset ostavat pakastekalaa, asiat ovat kunnossa, vaikka muutama juonikas liikemies tekisikin konkurssin", Tuuri analysoi.
Islantilaiset ovat toisaalta varovaisia 1980-luvun jätti-inflaation jäljiltä. Kun hinnat kohosivat 20-25 prosenttia vuodessa, iskostui tavallisten islantilaisten selkärankaan määrätynlainen varovaisuus, Tuuri muistuttaa.
"Silloin neuvottiin, että jos olit hotellissa aamupalalla ja aioit juoda kaksi kahvikuppia, kannatti ostaa heti molemmat, koska muussa tapauksessa toinen maksoi jo enemmän siinä vaiheessa kun olit ensimmäisen juonut", Tuuri muistelee sen aikaista anekdoottia.
Islanti on vaurastunut nopeasti. Kun Antti Tuuri ensimmäisen kerran painoi jalkansa satujen saaren maaperään neljännesvuosisata siten, oli koko maassa kaupunkien ulkopuolella vain yksi päällystetty tie: Reykjavikista nobel-kirjailija Halldór Kiljan Laxnessin kotitalolle.
Laavatiet muuttuivat
asfalttiteiksi
Kaikki muut tiet olivat tulivuoren tuhkaa tai laavasta hakattuja kivenmurikoita. Autojen tuulilasit olivat usein rikki, koska kivensirut lentelivät ilmassa vastaantulevien autojen jäljiltä. Nyt suurin piirtein kaikki tiet ovat päällystettyjä ja kaikkialla näkee uusia, hienoja siltarakennelmia.
Tuurin mukaan Islannin valtio ei ole rakentanut hyvinvointia velkarahalla. "Niin kauan kuin minä olen heitä tuntenut, ovat kaikki tehneet kahta työtä. Onko se sitten ahkeruutta, ahneutta vai pakkoa", Islannin ystävä Antti Tuuri aprikoi.