YK-kokoukset kuluneella viikolla olivat puhetta, G20-kokouksessa päätettiin asioista. Todellinen kansainvälinen valta on siirtymässä suurten maiden ryhmälle, josta Suomen tapainen maa on sivussa.
Maailman ykkösjohtajat viettivät viikon Yhdysvaltain itäosissa, ensin New Yorkissa YK:ssa ja sitten pienemmällä joukolla Pittsburghissa G20-maiden huippukokouksessa. Esillä olivat kaikki painavimmat kansainvälisen politiikan aiheet: ilmasto, ydinaseet, talouskriisi.
Mutta vain G20-kokouksessa oli tilaisuus todellisiin päätöksiin. Koko foorumi syntyi vasta vajaa vuosi sitten, kun kansainvälinen talous oli romahtamassa ja jotain oli tehtävä nopeasti. Washingtoniin kutsuttiin silloin ne maat, joiden käsissä maailmantalous todellisuudessa on. Tuloksena oli jättimäinen elvytyspaketti.
Lontoossa huhtikuussa talouden vakauttamista jatkettiin, ja nyt Pittsburghissa mietittiin seuraavia askeleita. On jo selvää, että tämä kokoonpano korvaa merkityksessä rikkaiden maiden G8-kokoukset, jotka saattavat ensi vuoden jälkeen jopa kokonaan kuihtua pois.
Globaalisti katsoen G20 on paljon tasapainoisempi kokoonpano. Siinä ovat mukana sellaiset maat kuin Kiina, Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka, uudet talouden ja politiikan voimakeskukset.
Mutta G20 tarkoittaa todellakin vain 19 maata ja Euroopan unionia, ja maailmassa valtioita on parisataa. Ei ihme, että oville on tunkua. Pohjoismaissakin on viritelty ajatusta yhteisestä paikasta tähän ryhmään. Norjan aloitteellisuuden asiassa ymmärtää: nyt Suomi, Ruotsi, Tanska ja kohta ehkä Islanti pääsevät mukaan edes välillisesti EU:n kautta, mutta diplomatiassa muuten hyvin aktiivinen Norja ei mitenkään.
Turha silti uskoa, että idea etenisi. Maaryhmiä on muitakin, ja jos tälle tielle lähdetään, käsillä on kohta uusi YK. Itse asiassa kehitys on muutenkin johtamassa Yhdistyneiden kansakuntien marginalisoitumiseen, mitä ei voi Suomen näkökulmasta pitää hyvänä asiana.
YK:n yleiskokouksen alun ja G20-kokouksen ajallinen ja maantieteellinen läheisyys tuovat selvästi esiin, kuinka nopea muutos nyt on tapahtumassa.
Pääsihteeri Ban Ki-moon oli järjestänyt yleiskokouksen alkuun korkean tason ilmastokokouksen, tarkoituksena vauhdittaa Kööpenhaminan joulukuisia neuvotteluita. Kutsua oli noudatettu, sillä ilmasto on nyt poliittisesti todella polttava asia, ja siinä edetään nimenomaan YK:n kautta. Mutta ei yleiskokouksessa, vaan erillisessä neuvotteluprosessissa, jonka juuret ovat Rio de Janeiron huippukokouksessa vuodelta 1992.
YK:n yleiskokouksella tai turvallisuusneuvostolla ei ole tekemistä ilmastoneuvotteluiden kanssa, eikä suoranaisesti ollut korkean tason tapaamisellakaan. Se oli näyttäytymistilaisuus, jota Ban Ki-moon tarvitsi myös oman yhä kateissa olevan arvovaltansa pönkittämiseksi.
Myönteistä oli, että Yhdysvallat Barack Obaman johdolla palasi nyt täysillä YK-foorumeille mukaan, aktiivisena ja aloitteellisena. Mutta jos YK olisi aidosti toimintakykyinen, talouskriisiä olisi ratkottu siellä, eikä koko G20-prosessille erillisenä rakenteena olisi ollut edes tilaa.
Kyvyttömyys uudistaa maailmanjärjestön luutuneita rakenteita ja toimintatapoja niittää nyt satoaan. G20-rakenne on tosiasiassa juuri sitä, millaiseksi YK:n turvallisuusneuvosto olisi pitänyt kyetä muuttamaan: maailman keskeiset valtiot, joista yhdelläkään ei ole veto-oikeutta.