Kampanjoinnin kallistuminen jakaa automaattisesti ehdokkaita kahteen kastiin. Viime vaaleissa puhuttiin paljon kolmesta "kärkiehdokkaasta". Sekä vaalien lopputulos että kampanjabudjetit todistavat siitä, että tulkinta oli täysin oikea. Presidentinvaalit olivat kolmen kauppa. Vain keskustan, kokoomuksen ja SDP:n rahkeet riittivät täysimittaiseen kampanjointiin.
Tämä tilanne aiheuttaa samalla sen, että pienempien puolueiden tai kansalaisliikkeiden ehdokkailla on entistäkin pidempi ja vaikeampi tie saada jalkaansa Mäntyniemen ovenrakoon. Elisabeth Rehnin tähdenlento vuodelta 1994 voi hyvinkin jäädä ainutkertaiseksi.
Täysin vertailukelpoista tietoa presidentinvaalien kustannuksista ei ole olemassa. Laki vaalirahoituksen julkistamisesta tuli voimaan vasta vuoden 2000 presidentinvaalien jälkeen. Toisella kierroksella mukana olleiden Esko Ahon ja Tarja Halosen tukiryhmät tosin tuolloinkin kertoivat vapaaehtoisesti oman kampanjansa kustannuksista.
Aho oli jonkin verran Halosta suuremmilla taloudellisilla resursseilla liikkeellä. Mutta molempien budjetit vuodelta 2000 kalpenevat vuoden 2006 rinnalla. Kuudessa vuodessa kampanjoihin käytetty rahasumma näyttää nousseen todella paljon, esimerkiksi keskustan kohdalla noin miljoonalla eurolla.
Suomalaisissa oloissa muutos on merkittävä, ja se edustaa isoa irtiottoa tasavallan perinteestä.
Tänä vuonna kalleimman kampanjan kävi Vanhanen 2,4 miljoonalla eurolla. Kokoomuksen Sauli Niinistö kulutti 2,2 miljoonaa ja vasemmiston Tarja Halonen 1,8 miljoonaa euroa. Vaalien lopputulos oli peilikuva tästä järjestyksestä.
Muiden ehdokkaiden osuudet olivat vain murto-osia näistä luvuista. Tosin koko vaaleissa kaikkein vähiten rahoilleen vastinetta saivat RKP:n Henrik Laxin tukijat: yhdelle äänelle tuli hintaa lähes viisi euroa.
Vanhanen tuntui pitkään luottavan paljon parempaan menestykseen kuin mitä mielipidekyselyt antoivat aihetta odottaa. Mahdollisesti kyse oli ainakin osittain siitä, että hän tiesi kampanjansa taloudelliset rahkeet suuriksi. Lopputulos oli kuitenkin tyly: Vanhasen kannatuslukemat pysyivät koko ajan kutakuinkin samoina, eikä toiselle kierrokselle ollut mitään asiaa.
Tästä on mahdollista tehdä kaksi johtopäätöstä. Toinen on se, ettei isokaan raha riitä takaamaan menestystä, vaan äänestäjät ratkaisevat. Kyynisempi vaihtoehto on se, että kyse voi olla myös kampanjoinnin ammattitaidosta. Sauli Niinistön ilmoittelu herätti paljon enemmän huomiota.
Vaalit voitti Halonen kilpailijoitaan pienemmällä budjetilla. Niin kävi myös kuusi vuotta sitten. Demokratian kannalta lohdullista on se, ettei vaalivoitto ole suoraan kiinni ehdokkaan ja tukiryhmien lompakon paksuudesta. Tosin tämän väitteen todistaisi paremmin todeksi se, että joku pienpuolueen ehdokas menestyisi oleellisesti nähtyä paremmin. Nyt kaikkien kolmen pääehdokkaan resurssit olivat suuruusluokaltaan melko samalla tasolla.