Taidemaalari Pekka Vesterinen (s. 1958) on työskennellyt Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa Wihurin stipendiaattina kuluneena syyskautena. Nyt tiedekunnan galleriassa on näyttely Vesterisen pääosin tänä vuonna valmistuneista maalauksista.
Maalaukset avautuvat tulkinnalle moneen suuntaan. Kaikki kymmenen teosta on nimetty vain Maalauksiksi. Se korostaa niiden maalauksena olemista, aineellisuutta ja sitä miten väri on pinnalle sivelty.
Toisiinsa pehmeäreunaisesti liukuvat väripinnat ja pisteet ovat väliin mattaa, väliin kiiltäviä. Tämä vaihtelu saa aikaan vaikutelman pinnan muuttumisesta katsojan paikan mukaan.
Maalaukset synnyttävät mielleyhtymiä luonnonnäkymistä, kuten niin usein suomalaiset ei-esittävät työt. Tai ehkä maisema on sittenkin katsojan silmässä, tarpeessa hahmottaa jotain tuttua väripinnoista. Vaakalinja piirtyy horisontiksi, liukuva väri veden liikkeeksi.
Näyttelyn kookkaimman Maalauksen väreily assosioituu auringon läikkeeseen veden pinnalla, pieni valkoinen taas sulavan lumen kerroksellisuuteen. Kaikkein kauimmaksi näistä luontomielteistä pääsee punainen Maalaus, jonka värin intensiteetti irtoaa luonnon asteikoista.
Vesterisen maalaukset rinnastuvat muihin teoksiin, joissa on samantapaisia pyrkimyksiä joko maalauksellisesti tai katsomisen tavan luotaamisessa. Monet muistavat varmaan ARS 95 -näyttelystä Gerhard Richterin suuret lastalla vedetyt väripinnat.
Vesterisen teoksissa ei ole Richterin suuren koon (3 x 3 metriä) aikaansaamaa tilaan sisään astumisen tunnetta eikä mahtipontisuutta vaan ne toimivat paljon intiimimmällä asteikolla.
Yhteistä Richterin teosten kanssa ovat assosiaatiot sähköisen kuvan virtaan, maalauksen pinnan säröily häiriökuvan tapaan.
Toinen Vesterisen maalauksiin yhdistyvä taiteilija on Jussi Niva ja nimenomaan hänen Expose-sarjansa koverat maalaukset. Samankaltaisuutta on ulkoisella tasollakin, kuten liukuvissa, lähes metallinhohtoisissa öljyväripinnoissa.
Tärkeämpi yhteys on kuitenkin tavassa tutkia maalauksen ja katsomisen olemusta.
