Moni suomalaispoliitikko on saattanut antautua kyseenalaisiin yhteyksiin Neuvostoliiton tieduste-lupalvelun kanssa. Arkistoista löytyvät tiedot pitää kuitenkin tulkita oikein. Konnan leimaa ei pidä lyödä kevein perustein.
Koko sodanjälkeisen ajan 1980-luvun loppuun asti Neuvostoliitto yritti vaikuttaa Suomen poliittisiin ja taloudellisiin ratkaisuihin. Välillä tuo toiminta painui kulisseihin ja oli hienovaraisempaa taustavaikutusta, välillä taas häpeämätöntä julkista puuttumista itsenäisen valtion asioihin. Suurimman vaaran ajaksi on 1940-luvun loppuvuosien ohella paljastunut 1970-luku. Vasta Neuvostoliiton romahdus 1990-luvun vaihteessa vapautti Suomen vuosikymmenten riesasta.
Noiden piinavuosien tapahtumista on saatu jo pitkään uutta, kiinnostavaa ja jopa hätkähdyttävää tietoa. Venäläisten ja suomalaisten valonarkoja yhteyksiä ovat valottaneet jo vuosia monet suomalaistutkijat mutta myös muistelmien kirjoittajat. Jälkimmäisten joukossa on ollut esimerkiksi suomalaisia poliitikkoja ja venäläisiä diplomaatteja. Osa koviin kansiin painetuista hengentuotteista kuitenkin kärsii uskottavuuden ja lähdekritiikin puutteesta. Harva muistelija esimerkiksi tekee itsestään ehdoin tahdoin jälkipolvien silmissä roiston.
Erinomaista on, jos uusien julkaisujen ja tutkimusten kautta saadaan lisävaloa maan lähihistoriaan. Kansakunnan kuuluu tuntea tosiasiat. Tällä alueella uusille, luotettaviin aineistoihin perustuville tutkimuksille on edelleen tilaa.
Keskiviikkona julkaistu tohtori Jukka Seppisen kirja "Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991" menee aiheensa puolesta asian ytimiin. Neuvostoliitto yritti ohjata Suomen ratkaisuja saamiaan tiedustelutietoja käyttäen. Tiedustelu oli samalla vaikuttamista. Kun Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n korkea virkailija tapasi Suomen presidentin tai pääministerin, nämä asiat limittyivät toisiinsa.
Seppisellä on ollut kirjan teossa käytössään KGB:n suomalaisen vastapoolin, Suojelupoliisin, tarkkailuilmoituksia ja henkilöaineistoa. Nimilistasta nousee esiin laaja joukko suomalaisvaikuttajia, jotka ovat olleet tiiviissä tai vähemmän tiiviissä yhteyksissä Neuvostoliiton agentteihin ja muuhun tiedusteluväkeen. Joukkoon kuuluvat muun muassa presidentit Mauno Koivisto ja Urho Kekkonen, pääministereitä ja muita valtioneuvoston jäseniä sekä leegioittain alemman tason päättäjiä.
Tällaisten yhteyksien julki tuonnilla on oma arvonsa. Ongelma syntyy kuitenkin aineiston tulkinnasta. Moni suomalainen poliitikko ja virkamies epäilemättä haki uralleen nostetta hännystelemällä neuvostoliittolaisia ja vuodattamalla näille sellaista tietoa, jota ei olisi pitänyt kertoa. Hätkähdyttävää on sekin, kuinka lähelle presidentti Koivisto päästi KGB-eversti Viktor Vladimirovia - tai Vladimirov Koivistoa presidentin keittiössä.
Omituista olisi silti ollut sekin, jos suomalaiset poliitikot tai muut vaikuttajat eivät olisi pitäneet yhteyksiä neuvostoliittolaisiin. Tietoja on kulkenut myös Neuvostoliitosta Suomeen. Suomalaisten arvostelukyvystä ja moraalista on riippunut, ovatko yhteydet olleet Suomelle enemmän hyödyksi vai vahingoksi.
Päätelmiä siitä, mitä näissä tapaamisissa on tapahtunut, pitää tehdä varovaisesti ja vain tosiasioiden pohjalta. Pelkät tiiviit kontaktit eivät tee kenestäkään konnaa, mutta ne heittävät helposti ja väärin käytettynä vääränlaisen epäilyksen varjon ihmisten ylle. Seppinen on vasta raottanut tynnyrin kantta. Jatkotutkimuksen pitää tunkeutua sen sisältöön.