Va­lo­ku­vaa­ja Joel Karp­pa­nen am­men­taa ky­län­rait­tien kuih­tu­mi­ses­ta –  Suo­ma­lai­nen pas­to­raa­li sai alkunsa Sii­ka­joen Ka­rin­kan­nas­ta

Suomalainen pastoraali; valokuvataiteilija Joel Karppanen Siikajoen Karinkannan maisemissa

Kuva: Pekka Peura

Rauhallista maalaiselämää ihannoivat paimenrunot eli pastoraalit kumpuavat antiikin ajoista.

Valokuvataiteilija Joel Karppasen kuvasarja jatkaa suomalaisen maaseutukuvauksen perinteitä.

Kolmen vartin ajomatkan päässä Oulusta avautuu seisahtunut maailma, jossa tyhjentyneen kyläkaupan ikkunoita reunustavat Veikkauksen kulahtaneet mainostarrat. Jo vilkaisu riittää vakuuttamaan, että palvelut ovat karanneet kylältä aikapäiviä sitten.

Siikajoen kuntaan kuuluvassa Karinkannassa ei tule vastaan terhakoita paimenia, vaan kylänraittia sipsuttaa mummo rollaattoriin nojaten.

Kyläkoulussa on vielä elämää, mutta lapset ovat vaihtuneet tuetun asumisen asiakkaisiin ja rakennus muutettu palvelutaloksi.

Puolet puhelinlinjoista on keritty pois sähköverkon maakaapeloinnin yhteydessä. Osa kylästä säästyi, kun kaikkea ei revitty kerralla.

Vielä lankoja pitkin soitellaan, kuulen kerrottavan. Valtio-omisteisen tien pinnasta on jyrsitty asfaltti pois, jotta sitä ei tarvitsisi ylläpitää.

Vaikka maaseudun autioitumista on kuvattu 1960-luvulta lähtien, näky jaksaa edelleen pysäyttää – ja muutos kiinnostaa.

Valokuvaaja Joel Karppanen kokee, että kylänraittien kuihtumisessa on jotain, joka vetoaa myös nykykatsojaan ja jota on syytä näyttää.

– Läsnä on joutomaan estetiikkaa ja pientä raunioitumista merkkinä siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä.

Säröt ja keskeneräisyys puhuttelevat. Toisaalta mielikuvien idylli on osittain vielä olemassa. Moni tunteekin maisemaan nostalgista kaipuuta.

Karppaselle noin 200 asukkaan Karinkannasta on muodostunut autuus, jossa levätä. Eikä tilanne ole niin huono kuin pahimmillaan voisi luulla.

– Maaseudun elinkeinot pitävät osan ihmisistä vielä täällä ja väkiluku on pysynyt stabiilina. Pelloilla viljellään perunaa, jotkut kasvattavat maitokarjaa tai porsaita, hän kertoo.

Kun Karppasen äiti muutti paikkakunnalle seitsemän vuotta sitten, Karinkannasta tuli uusi kotipaikka koko perheelle. Joulut ja juhannukset on juhlittu siellä siitä lähtien.

Pietolan moderni tila ja 1 000 sonnia eivät viesti taantumuksesta. Takapihaa kiertää automatisoitu robottiruohonleikkuri.

Renki on ennen asunut talon yläkerrassa. Nyt siellä lepää koppurainen sonnin talja, jota Karppanen käy puistelemassa niin että pöly lentää. Kuvausprosessiin käytetyt viimeiset kaksi vuotta ovat juurruttaneet häntä maalle.

Juurruttamista onkin tarvittu, jotta laajemmat filosofiset kysymykset kaipuusta ja katoavaisuudesta olisi helpompi ymmärtää.

Ajatus Suomalainen pastoraali -kuvasarjasta jalostui dokumentaarisen valokuvauksen työpajassa, jossa piti kehitellä henkilökohtainen aihe, joka laajenisi yhteiskunnalliseksi kommentaariksi.

– Halusin kuvata nimenomaan maaseutua, jotta voisin kirjoittaa itseni samaan kaanoniin aikaisempien tekijöiden kanssa. Kun olen sujut perintöni kanssa, pystyn jatkamaan omille teilleni.

Vaikutteet tulevat erityisesti Esko Männikön, Pekka Turusen ja Matti Saanion töistä.

Esikuvat teoksille ovat pohjoisessa ja ihanteet tuntuvat noudattelevan mestareiden tamppaamaa oppipolkua, jota Karppanen on kulkenut tarkentaakseen omaa identiteettiään.

Suomalaista pastoraalia hän itseoppineena taiteilijana pitääkin diplomityönään. Tyyli heijastelee hiljaista, modernia ja minimalistista muotokieltä. Se viittaa myös Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali -romaaniin, sillä inspiraatiota on ammennettu paljon kirjallisuudesta ja elokuvista.

Kuvasarja on päivitettyä ajankuvaa, jossa on toisaalta kaikuja suomalaisen valokuvan perinteistä ja amerikkalaisesta väridokumentarismista.

Erilaisia tasoja, tragikoomisia vivahteita ja hienovaraisia nyansseja löytyy kosolti, kun keskittyy katsomaan.

– Valokuva ei ole pelkästään todellisuuden peili, vaan se voi olla kuin runo. Lukutaito vain ei ole pysynyt kiihtyvän kuvatulvan kanssa samassa tahdissa, hän harmittelee.

Kun nykyihmiset katsovat valokuvia, heidän huomionsa rajautuu kahteen: kauniisiin eksoottisiin maisemiin sekä mullistaviin tai sankarillisiin kuviin sotatantereilta. On sokeuduttu sille, mikä on lähellä.

– En pidä myöskään nykyvalokuvauksen maneereista, kuten siitä, että lennetään jostain Helsingistä ränsistyvän ladon laitaan ja kuvataan joku hassu ihminen.

Karppasta sen sijaan kiehtoo tavallisuuden estetiikka. Näennäisestä tapahtumattomuudesta tarttuu kuviin asioita, joihin ei normaalisti kiinnitä huomiota. Kuvaajat eivät liioin uskalla antaa itsestään tarpeeksi, vaan pysyttelevät viileästi etäämpänä. Siksi Karppanen pyrkii jatkossa tekemään yhä omakohtaisempia töitä.

– Vaikka Pastoraali on hyvin henkilökohtainen projekti, en itse elä kuvaamaani elämää, hän sanoo.