Uusi historiakirja raottaa Suojelupoliisin salaisuuksien ovea ennennäkemättömän pitkälle.
Suojelupoliisin nimellä nykyään tunnetun Suomen salaisen poliisin päämaja Helsingissä osoitteessa Ratakatu 12 ja sen päällikön työhuoneessa oleva jyhkeä kassakaappi sisältävät tasavallan varjelluimpia salaisuuksia. Supo ei ole tähän mennessä muuttunut läpinäkyvämmäksi edes mahdollisuuksiensa rajoissa samalla vauhdilla kuin muu yhteiskunta.
Läheskään täydellinen läpinäkyvyys ei Supon toimintakentän vuoksi voi koskaan tulla edes kysymykseen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, Supon ja sen edeltäjien historia aina vuoteen 1991 eli kylmän sodan loppuun on vedetty päivänvaloon, ainakin pääpiirteissään. Suojelupoliisin historia 1949-2009 ei ole kohdettaan säästelevä juhlakirja. Tästä tekijät, etenkin tutkija Kimmo Rintala, ja tietojen julkistamisen mahdollistaneet ansaitsevat tunnustuksen.
Tiedustelun maailmassa liikutaan aina varjojen maailmassa, jossa valtioiden etuja ajetaan ja puolustetaan säälimättä ja väliin kyseenalaisinkin keinoin. Painopiste on siirtynyt poliittisesta vakoilusta yhä enemmän teollisuusvakoiluun, jossa taloudelliset intressit voivat olla todella suuret. Teollisuusvakoilun torjunta lieneekin nyky-Supon haastavin tehtävä.
Supon 60-vuotinen historia kiertyy kylmän sodan sekä Suomen ja Neuvostoliiton vaikeiden suhteiden ympärille. Kylmässä sodassa Suomi liukasteli puolueettomuuden kapealla polulla. Hävitty sota ja yya-sopimus sitoivat Suomea Neuvostoliittoon, joka oli virallisesti ylin ystävä, mutta kulissien takana vähintäänkin hankala kumppani.
Supo oli tiiviissä yhteistyössä läntisten tiedustelupalvelujen kanssa, vaihtoi tietoa ja teki yhteisoperaatioita. Toisin sanoen Supo istui puolueettomuusveneen toisella laidalla kamppailemalla neuvostotiedustelua vastaan. Samalla asialla olivat tahoillaan presidentit, ulkoministeriön tärkeimmät virkamiehet ja puolustusvoimien johto.
Tehtävä ei ollut helppo, sillä sisäpolitiikasta löytyi hyödyllisiä hölmöjä ja Kremlin kortilla tietoisestikin pelanneita. Nuoremmat sukupolvet ihmettelevät varmasti tukka pystyssä, missä kaikissa sopissa KGB:llä ja joskus myös sen läntisillä kilpailijoilla oli lusikkansa. Ei ole ihme, että Supo oli Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston aikana presidentin käsikassara.
Sittemmin rooli on onneksi pikkuhiljaa muuttunut, ja Supo on sisäministeriön peukalon alla. Nykyaikaiseen oikeusvaltioon ei todellakaan sopisi, että presidentti päättäisi, aletaanko jotakin vakoilujuttua tutkia tai joutuisiko joku syytteeseen. Tiedonsaanti Supon organisaatiosta, budjetista ja toiminnasta on parantunut, mutta nihkeää se on välillä vieläkin.
Historiakirjassa on paljon mielenkiintoista lisätietoa tiedustelutapauksista, joista julkisuudessa on tiedetty jotakin ja epävirallisissa tietopörsseissä enemmän. Uusiakin tietoja paljastuu. Legendaarisen KGB-kenraali Viktor Vladimirovin aiempi ura KGB:n sabotaasi- ja salamurhaosaston päällikkönä on kylmäävä tieto.
Sisäpolitiikan kannalta kovin paljastus on se, että idea presidentti Koiviston päätöksellä alkaneeseen inkeriläisten maahanmuuttoon tuli idästä KGB:n kautta. Koiviston tv-ohjelmassa kakaisema päätös yllätti kaikki ja nostatti melkoisen jälkikohun, jossa kyseltiin päätöksen viisauden perään. Inkeriläisille itselleen paluumahdollisuus oli tervetullut, olivatpa neuvostomotiivit mitä tahansa.
Yksi iso puute kirjassa kuitenkin on. Niin sanottu Tiitisen lista olisi pitänyt julkistaa viimeistään nyt. Kohu sen ympärillä jatkuu, olipa sen painoarvo mikä tahansa.