Asko Sahlberg: Hämärän jäljet. WSOY 2002.
Asko Sahlberg (s. 1964) nousi nopeasti nykykirjallisuutemme kärkipaikoille. Parissa vuodessa hän on julkaissut neljä romaania. Esikoinen Pimeän ääni (2000) sai Kalevi Jäntin palkinnon. Eksyneet (2001) oli Finlandia-ehdokkaana, ja esikoisen tapaan myös Savonia-palkintoehdokkaana.
Vuonna 2002 Sahlbergilta ilmestyi kaksi teosta: keväällä Höyhen ja syksyllä Hämärän jäljet, joka on jatkoa Pimeän äänelle.
Kaikilla Sahlbergin päähenkilöillä on Menneisyys. Pimeän äänen Ruotsiin muuttanut suomalaismies on sivullinen tarkkailija, joka kohdistaa tarinansa nimeämättömälle sinälle. Hämärän jäljet seuraa samaa kerrontatapaa, mutta sen elämänkuva ei ole yhtä lohduton kuin esikoisromaanin.
Eksistenssifilosofia on Sahlbergin teosten kehys.
Hämärän jäljet alkaa jahkaillen. Asuntohotellissa elelevä mies kulkee kaupungin kaduilla ja kirjaa mielessään niiden apeita ja rähjäisiä yksityiskohtia. Ajankulukseen hän pohtii lähiravintolassa tapahtunutta tappoa ja tarkkailee katuhuoria.
Hän ajattelee availevansa päiviä kuin tyhjiä laatikoita, häntä painaa haluttomuus, hän potkiskelee kadulla lumensohjoa, ihmettelee valon surkastumista ikkunoihin, pyyhiskelee tankeana sivuun kankeata aikaa.
Kuvaus on taitavaa, mutta ylimaalailun rajoilla: "Mikä tekee syksystä niin riipaisevan kauniin? Taintuvan valon alakulo, päivien hiipivä himertyminen? Hitaasti nöyrtyvät puut, voimattomiksi käyvine oksineen kuin ikävissään viittoilevat vanhukset? Iltojen melankoliset sateet, niiden kaduille paiskaama unohduksen tuntu? Sillat usvassa, verhotut ikkunat, aukioiden läpimärät patsaat? Kylmenevät, meren sysimät tuulet?"
Maisema on tietenkin myös mielentila, mutta kun miljöökuvaus toistaa itseään, se polkee paikallaan.
Onneksi rytmi tehostuu tarinan edetessä. Kyynisyys ei jätä miestä, mutta hänen elämänsä avartuu tilapäiseen työpaikkaan kehitysvammaisten asuntolasta. Avartuminen heijastuu myös kerrontaan. Raskaana polveileva kuvaus saa ilmaa toiminnasta ja dialogista. Kerrontamuotojen vaihtelu puhaltaa tekstiin hengityksen.
Tarinassa on trillerin aineksia. Mies tekee pimeitä keikkoja mafiavihoihin sotkeutuneen kaverinsa kanssa. Enimmäkseen hän kuitenkin huolehtii naapuristaan, huumeisiin seonneesta tunisialaisesta Nadyasta, ja kehitysvammaisesta Sirpasta, hoidokistaan.
Vammaisaiheessa Sahlberg palaa edellisen romaaninsa teemaan. Laitoksessa elävän vammaisen Villen mielestä ja muistoista kertova romaani Höyhen on Sahlbergin tähänastisen tuotannon vahvin, monitasoinen ja teoretisoimaton tragedia, jossa sana tulee lihaksi.
Hämärän jäljet saa kerroksia esiin pulpahtavasta ironiasta. Parhaimmillaan se on kohtauksissa, joissa kertojaminä tapaa yhteisessä kantakapakassa kirjailija Asko Sahlbergin. "Minän" käsitys Sahlbergista ei ole hääppöinen, mutta jutteleepa hän kuitenkin tämän kanssa yhteisistä naapureista ja kirjallisuuden kysymyksistä.
Juoni ei ole Hämärän jäljissä kovin olennainen. Se on väljä tarina, jonka sattumukset korostavat elämän irrallisuutta. Jatkumo on elämässä osaksi kuviteltua, sarja vaikutelmia, välähdyksiä ja pohdintaa.
Silti romaanissa on myös kehityskertomuksen aineksia. Mies havahtuu hieman romantisoidusta apatiastaan, ryhdistäytyy haluttomuudesta. Loppu jättää ilmaan jopa mystisen ihmeen tai sovituksen mahdollisuuden.
Kiinnostuneena odottaa, minkä suunnan Asko Sahlbergin romaanit ja niiden henkilöt seuraavaksi ottavat.