Vieraitteni silmiin osuu usein kotini eteishallin ikkunalaudalle sijoitettu piikkari, aniliininpunainen, ranskalainen kahdeksansentin korkokenkä. Harva malttaa olla kysymättä, mitä ihmettä tuo kenkä tekee ikkunalaudalla.
Piikkari on yksi harvoista liikunnan palkinnoista, joita olen saanut. Arvostan ensimmäistä Piikkari-palkintoa kuitenkin niin paljon, että pidän sitä esillä. Sitä paitsi se on hauskakin, kukkien keskellä.
Piikkari-palkintoa jaetaan vuosittain naisten liikunnan eteen tehdystä työstä. Palkintoa on jaettu vuodesta 1995 lähtien. Suunnilleen samaan aikaan kun Piikkarit-palkinto perustettiin, syntyi myös kansainvälinen naisliikuntaverkosto, joka keräsi nyt ennen juhannusta Helsinkiin 800 naista liki sadasta maasta pohtimaan, miten edistää naisten liikuntaa ja miten saada lisää naisia urheilun päätöksentekoon mukaan.
Naisliikuntaverkoston työ on tuottanut hiljalleen tuloksia. Viimeisissä Lontoon olympialaisissa urheilijoista jo liki puolet oli naisia. Uusia lajejakin on avattu naisille harvakseltaan.
Naisten kansainvälisen työn arvostus on nousussa myös Kansainvälisen Olympiakomitean puheenjohtaja Thomas Bachin mukaan. Oli hienoa, että Bach otti suomalaisten liikuntanaisten kutsun vastaan ja tuli konferenssiin.
Tasa-arvotyötä riittää edelleen, niin kansainvälisesti kuin meillä Suomessa. Kun katsellaan liikuntajärjestöjen luottamushenkilöitä, ei siellä ole liikaa naisia. Ja kuta merkittävämmästä järjestöstä on kyse, sitä vähemmän löytyy naisia. Suomen Olympiakomitean 12 hengen hallitukseen mahtuu tällä kertaa peräti neljä naista. Suomen Urheiluliiton hallituksessa on pari naista, Pesäpalloliitossa yksi.
Vaikka naisia on vähän luottamustehtävissä, niin aikuisista kuitenkin nimenomaan naiset harrastavat selvästi miehiä enemmän liikuntaa. Naiset osaavat löytää oma-aloitteisemmin itselleen sopivia liikunnanmuotoja ja ymmärtävät aika hyvin myös käytännössä liikunnan merkityksen omaan hyvinvointiin. Kun uusia kuntokeskuksia syntyy, niiden asiakkaina on yhä enemmän naisia.
Meillä Suomessa sukupuolten tasa-arvokysymystä vielä tärkeämpää olisi kuitenkin löytää keinoja siihen, että kaikki lapset ja nuoret, sekä tytöt että pojat, pääsisivät ajoissa kokeilemaan ja harrastamaan itselleen mieluisia ja sopivia urheilulajeja. Näin heistä tulee varmimmin aikuisina kuntourheilijoita.
Monien lajien harrastus on vain käynyt niin kalliiksi, ettei vanhemmilla ole varaa maksaa välineitä, kasvavia lisenssimaksuja ja harjoittelumatkoja. Esimerkiksi jääkiekon harrastamiseen kuluu harrastuskaudessa jo reippaasti yli kymmenentuhatta euroa. Onneksi on myös ilmaisia tapoja liikkua.
Liikunta ja urheilu ovat paitsi vanhempien rahakukkaron myös Veikkauksen tuoton varassa. Vaikka myönteisiä kehitystä onkin tapahtunut, rahasta katoaa edelleen liian suuri osa pöhöttyneeseen hallintoon ja sen kaikkiin kuluihin sekä teennäisiin projekteihin, kun rahanjaon pääpaino pitäisi olla ruohonjuuritasolla.
Liikunnan hallinnossa tehdään myös turhaa työtä, jos nyt ei enää suoranaisesti riidellä, kuten vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin TUL ja SVUL vartioivat toisiaan päivittäin. Kun vihdoin synnytettiin Suomen Liikunta ja Urheilu, sekin alkoi nopeasti pöhöttyä.
Nyt meillä on sitten uusi keskusjärjestö Valo ja olympiakomitean alla hieno huippu-urheiluyksikkö. Kuinkahan moni uskoo, että Valo kykenee läpivalaisemaan liikuntakentän, kuolettamaan kärhämät ja poistamaan epäkohdat?
Esimerkiksi Virpiniemessä komeilee hyppyrimäki lähes käyttämättömänä, kun ei ole varaa palkata innostavia valmentajia etsimään ja ohjaamaan nuoria mäkihyppääjiä. Huippu-urheiluyksikön lajijohtajalle, Mika Kojonkoskelle löytyy kuitenkin koordinaatioon ja johtamiseen vuodessa ainakin parisataatuhatta euroa. Ei varmaan olisi pahitteeksi jos uudessa Valo-organisaatiossa olisi enemmän paikallisen seuratason näkemystä ja naisenergiaakin.
Naisten kunniaksi voi sanoa, että naiset emännöivät niukoilla varoilla loistavasti äskeisiä konferenssivieraita aina puheenjohtaja Bachia myöten.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori Kellosta.