Meriliikenteen rikkipäästöjen rajoituksen valmistelu petti pahemman kerran. Virkamiesten ja poliitikkojen töpeksiminen käy lähivuosina kalliiksi Suomelle.
Meriliikenteen rikkipäästöjen rajoituksista sopiminen Kasainvälisessä merenkulkujärjestössä IMO:ssa käy malliesimerkiksi siitä, kuinka asian valmistelu Suomessa petti pahemman kerran.
Vuonna 2008 tehdyn päätöksen vaikutuksia herättiin selvittämään vasta kun päätös oli tehty. Se tiedettiin, että polttoaineiden hinnat nousevat tuntuvasti, mutta tieto ei pannut hälytyskelloja soimaan. Lopputulos on pelottava: suomalainen teollisuus uhkaa menettää yli miljardi euroa merenkulun maksujen kohotessa.
IMO:ssa asian kanssa tekemisissä olleilla virkamiehillä ei ollut tietoa siitä, mitä ratkaisu merkitsee. Virkamiesten poliittinen ohjaus jäi tuolloin pääministerinä toimineen Matti Vanhasen (kesk.) kakkoshallitukselta ja sen liikenneasioista vastanneelta liikenneministeri Anu Vehviläiseltä (kesk.) sekä ympäristöministeri Paula Lehtomäeltä (kesk.) tekemättä. Muutoin Suomen kannalta näin huonoa ratkaisua on vaikea perustella.
Meriliikenteen rikki- ja typpipäästöjen alentaminen on tärkeä asia, sitä ei voi kiistää. Mutta eri asia on, miten tuo rajoitus tehdään.
Suomi, joka on pitkälle riippuvainen viennistä ja jolle vientimarkkinat avautuvat merimatkan päässä, joutuu maksamaan kohtuuttoman laskun rajoituksista verrattuna moniin muihin maihin.
IMO:n päätöksen mukaan erityisalueilla, joihin Suomi kuuluu, laivojen pakokaasuissa saa olla rikkiä 0,1 prosenttia vuodesta 2015 lähtien. Aikaisempi raja on ollut prosentti. Muilla merialueilla, kuten vaikkapa Välimerellä, päästöjen on tiputtava 3,5 prosenttiin ja vuoden 2020 jälkeen 0,5 prosenttiin.
Erityisalueeseen kuuluvat Itämeren lisäksi Englannin kanaali, Pohjanmeri sekä Yhdysvaltojen ja Kanadan rannikot.
Suomen ja varsinkin Perämeren osalta tämä saattaa tarkoittaa sitä, että laivakuljetuksia siirtyy Suomesta Norjan pohjoisiin satamiin. Lain hengen kannalta ei voi olla oikein, että määräyksiä voidaan kiertää tällä tavoin.
Rikkipäätös hyväksyttiin IMO:ssa yksimielisesti ja yksisilmäisesti. Asian valmistelun hetkillä elettiin taloudellisesti vauraita aikoja, ja ilmeisesti tämän vuoksi ympäristönäkökulma nousi kirkkaana ylitse muiden.
Toki ympäristöstä on pidettävä huolta, mutta jos se on johtava ajatus, rikkipäätös olisi pitänyt ulottaa yhtäläisenä ja samoin periaatteiden kaikille merialueille.
Nyt kun rikkipäätöksen valmistelun kulku alkaa vihdoin selvitä (Kaleva 25.8.), on valjennut myös asian ympärillä Suomessa tapahtunut amatöörimäinen puuhastelu. Tarkat laskemat päätöksen vaikuttavuudesta puuttuivat ratkaisun hetkillä.
Rikkipäästörajoituksen kanssa on käynyt samoin kuin monien muiden merkittävien päätösten yhteydessä: keskustelua ohjataan asian kannalta yksipuolisesti toisarvoisiin seikkoihin.
Politikointi on pahimmillaan tällaista. Rikkipäätöstä on seurannut pitkä hiljaisuus. Vastuunkatajia on ollut vähän, eikä avoimesti ole uskallettu kertoa, miten tapahtumat etenivät. Lopputulos kun on Suomen kannalta kaikkia muuta kuin edes siedettävä.