Maailman vaarallisimmalle vuorelle pääsee vaikka pikkuautolla. Ainakin, jos se sijaitsee karttaruudussa K2. Peto valloitti Oulun Vihreäsaaressa sijaitsevan K2:n.
Keltainen liikennemerkki ilmoittaa, että asiaton liikkuminen satama-alueella on kielletty. Mutta meillä on asiaa. Ja tärkeää! On valloitettava maailman vaativin vuorenhuippu, hengenvaarallinen K2. Mitä sitä suotta Kiinan ja Pakistanin rajalle asti retkikuntaa varustamaan ja henkensä kaupalla pitkin Himalajan rinteitä kiipeilemään, kun voi vähemmälläkin päästä. Oulun Vihreäsaari sattuu nimittäin sijaitsemaan näppärästi vuoden 2006 puhelinluettelon karttaruudussa K2.
Ruudun korkeimmalta kohdalta aukeavat lisäksi varmasti suhteessa aivan yhtä huikeat näkymät ja pinnanmuodot kuin Himalajalla.
Satama-aluetta suojaa korkean aidan ja valvotun portin lisäksi joukko säädöksiä. On hankittava kulkulupa. Luvan hankkiminen jonkin valloittamiseksi tuntuu nurinkuriselta ajatukselta, mutta oikeudeton tunkeutuminen, meneminen tai jääminen julkisrauhan piirissä olevalle alueelle saa ajattelemaan ikäviä rangaistusseuraamuksia. Enin kapinavaihekin on jäänyt taakse jo kauan sitten, niin että anarkistihommat jääkööt sikseen.
Lupa saadaan, portti avataan ja pim, vuoristoretkikunta lähestyy pikkuautollaan korkeinta huippua. Se näyttää olevan aidan takana muiden kolmesta tuhannesta kymmeneen miljoonaan litraa polttoaineita vetävien lajitoveriensa majesteettisessa seurassa.
Missään ei näy ihmisiä. Pari pakettiautoa ajaa vastaan, tankkiautoja odottaa polttoainesäiliön vierellä täyttämistä. Ei näköjään mikään kevyen liikenteen ehdoilla suunniteltu alue, mutta tämänhän pitääkin olla hankalakulkuista seutua.
Luoksepääsemättömyyden tunnelmaa lisää, että öljy-yhtiön toimistorakennuksen ovi on lukossa ja oveen teipatussa lapussa on nimet ja numerot, joihin pitää soittaa, jos haluaa tavata elävän olennon. Mutta kolkuttavallepa avataan. Siellä oli sittenkin ihmisiä sisällä!
Mutta ei. Shellin öljysäiliön päälle ei saa kiivetä eikä sinne saa varsinkaan mennä kuvaamaan. Räjähdysvaara.
Niinpä niin. K2:ta on aina pidetty naisille kirottuna vuorena, koska viisi ensimmäistä huipulle päässyttä naista on kuollut, heistä kolme vasta paluumatkalla. Räjähtävä öljysäiliö lienee tuhovoimassaan aika tasa-arvoinen, joten mieleen tulee myös ikivanha vitsi atomipommista ja Vesivehmaan jenkasta.
Lupaa kiipeämiseen ei heltiä. Tähänkö tärkeä valloitusmatka nyt latistuu, noin kolme metriä merenpinnan yläpuolelle. Noh, vältyttiinpä vuoristotaudilta. Sitten selviää, että valloittamiskelpoisia huippuja alueella on. Niiden päälle saa kiivetä säiliöiden omistajan luvalla - mutta omalla vastuulla.
Retkikuntaa varoitetaan korkean paikan kammosta. Säiliön päälle johtavien portaiden askelmista nimittäin näkyy läpi. Tässä vaiheessa huolenaiheena on ollut lähinnä kiipeämisen alkuun pääseminen: ylettyvätkö vuorikiipeilijän töppöjalat portaiden ensimmäiselle askelmalle, vai pitääkö Tarzania pukata perseestä puuhun?
"Nyt kiipeät tuonne!" Kädet tärisevät, sanat sekoilevat. Iskee änkytys. Mieleen tulee muuan nolosti päättynyt yritys kiivetä erääseen vesitorniin joskus kauan, kauan sitten.
Mutta K2:n huipulle noin viidentoista metrin korkeuteen on nyt mentävä, kun tätä varten kerran on tänne tultu.
Kaksihenkisen retkikunnan kesken syntyy vielä sananvaihtoa siitä, pitääkö katolle asti mennä. Öljysäiliön katto ei kuulosta kovin turvalliselta paikalta. Helppohan se on huudella kaikenlaista, jos ei ole minkäänlaista korkean paikan kammoa.
Kaiteesta tiukasti kiinni ja suunta huipulle. Reippahasti käypi askeleet. Meri on näköjään jäässä. Tuulimyllyt pyörivät viereisessä karttaruudussa. Meneekös tuolla merellä laiva. Ylöspäin, ylöspäin. Ei missään nimessä hetkeksikään irti kaiteesta - joka muuten tuntuu jotenkin matalalta. Porrasaskelmat tosiaan ovat ritilää ja säiliö kuminasta päätellen ontto. Ei kannata katsoa alas, mutta ei juuri muuallekaan. Onneksi ruostetta ei näy.
Ylin porrastasanne ei ole suuren suuri, ja senkin lattia on ritilää. Kääntyminen käsi koko ajan kiinni kaiteessa on vaikeaa, samoin perässä säiliö kumisten ylöspäin rientävän toisen vuorikiipeilijän väistäminen.
Hengästyttää. Säiliön kyljessä ensi näkemältä jotenkin ihanan retrohenkisesti lukenut VR tuo äkkiä mieleen myös sanayhdistelmän vaaralliset raiteet. Hanhet räpsähtävät rannasta lentoon.
"Nyt meet katolle!"
Mene katolle ja mene katolle. Nyt ei vain oikein tee mieli mennä katolle. Vaan eteenpäin, sanoi Mannerheim.
Tiukka ote kaiteesta ja kanalan portaita muistuttavia teräsaskelmia askel kerrallaan kohti kupolin keskustaa. Kappas, onpas täällä yllättävän vähän linnunpaskaa! Jalkojen alla kumisee. Hyi helekkari! Entäs jos katto notkahtaa kuopalle? Retkikunnan toinen jäsen taas kuulostaa olevan katon hienoisesta joustamisesta jokseenkin ihastuksissaan.
Katon keskiosa. Olen perillä. Huipulla. Enää ei hermostuta. Ei änkytytä. Aurinko paistaa. Jos oltaisiin elokuvassa, pitäisi nyt ottaa vauhtia ja paeta takaa-ajajia hurjalla stunttiloikalla viereisen säiliön katolle. Sieltä seuraavalle ja yhä seuraavalle.