Opimmeko mitään Irlannista ja Itävallasta? On sanottu, että Eurooppa on historiansa vanki; kansallisvaltiot, maat ja alueet eivät taivu yhteiseen marssijärjestykseen. Silti, Eurooppa osaa syntyä uudestaan.
Viime aikoina on joka kesälle osunut eurooppalaista ihmeteltävää. Unioni tuntuu rakoilevat, kun eräät jäsenvaltiot ajavat omaa linjaansa. Välillä kenkkuilevat läntiset suuret maat, kuten Ranska ja Alankomaat EU:n perustuslakiprosessissa. Vuosi sitten Puola veti omaa idänpolitiikkaa ja koetteli yhteistä eurorintamaa. Tälle suvelle yllätyksen järjesti Irlanti, jonka kansallismieliset kansalaiset sanoivat äänestyksellään "ei" Lissabonin sopimukselle.
Se oli yllättävä veto maassa, jonne EU on todella tuonut vaurautta, liikettä ja vuorovaikutusta. Perifeerinen Irlanti on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut dramaattisesti. Äänestystulos siirsi unionin poliittisen kriisin keskelle. Lissabonin sopimuksen ratifiointi jatkuu, ja tilanteeseen haetaan luovia ratkaisuja. Samalla sopii ihmetellä, miksi eurooppalaisessa unioniperheessä toistuvasti kuohuu? Eikö yhdentymiskehityksen marssijärjestys olekaan kaikille selvä?
Integraatioprosessin rinnakkaisilmiönä on näkynyt nationalismin ja kansallisen ylpeyden nousu. Kaksi suuntausta on kietoutunut toisiinsa. Ulkoista turvallisuutta haetaan yhteisestä Eurooppaan samalla kun kansalliset voimat ovat vahvistuneet. Jälkimmäinen heijastaa historiakulttuurin paikallisten teemojen uutta tulemista. Historia politisoitui 1980-luvulla. Siitä tuli keskeinen ideologinen voima, jolla oikeutettiin järjestelmämuutos Itä- ja Keski-Euroopassa. Prosessi innosti muistakin maita katsomaan uudella tavalla menneisyyteen. Sieltä löytyivät perinteiset kansalliset erityispiirteet, myytit ja unelmat. Ne sopivat tukemaan kulttuurin uutta tulemista.
Edustaako Irlannin "ei" kansallisvaltioiden viimeistä korahtelua ennen lopullista integraatiota? Irlannissa kyse on samasta ilmiöstä kuin muuallakin maanosassamme: kun oma koetaan uhatuksi, haetaan turvaa kansallisesta erityisyydestä. Maan kansallismielisille uhka on ollut suuri ja mahtava naapuri eli Iso-Britannia. "Irlantilaisuutta" on rakennettu luomalla poliittisesti englantilaisuuden vastakohtaa, uskontoa, gaelin kieltä, kulttuuria ja elämäntapaa.
Tästä ammentaa nyt vahva, Lissabonin sopimusta vastustanut Sinn Fein -puolue.
Hallitsevana on ollut pelko kaiken omaperäisen ja autenttisen hautautumisesta brittikolonialismin alle. Siirtomaa-ajattelu on helppo kohdistaa nyt Eurooppaan -- anglofobian on korvannut euroskeptisyys.
Irlanti käyttää tuttua asetta: oman puolustus vie parhaaseen torjuntavoittoon. Euroopan reunoilla, meren takana, on helppo olla erilainen. Ääni kuuluu, mutta ulkopuolisen on sitä vaikeata sammuttaa.
Ennen Irlantia uutisotsikot täyttyivät Itävallasta. Sympaattisen alppimaan kulissit romahtivat kerralla, kun pikkukylien kellareista tehtiin kummallisia löytöjä. Esiin nostettiin hyväksikäytettyjä pikkutyttöjä, naisia ja lapsia. Itävalta on ollut maa, joka yleisesti on näyttänyt postikorttimaisen suloiselta. Alppikylät, hiihtohissit, pikkuiset barokkikirkot, viinitilat ja mukavat ravintolat kylien keskellä ovat synnyttäneet mielikuvan maasta, josta kenelläkään ei voi olla pahaa sanottavaa.
Itävalta on Irlannin lailla Euroopan Unionin reunalla ja siihen kietoutuu kiinnostava kaistale maanosamme historia. Takana on kiistatta suuri menneisyys. Itävalta sijaitsee Euroopan keskellä, mutta idän kynnyksellä. Siitä tuli kohtauspaikka ja taistelutanner Euroopan kolmelle päärodulle: germaaniselle, slaavilaiselle ja romaaniselle. Maa omaksui rajavartijan tehtävän. Keski-Tonavan vartiointi esti slaaveilta, unkarilaisilta ja turkkilaisilta pääsyn Saksaan. Tästä muodostui Itävallan ja sitä tukeneiden kansojen ylpeys ja paikka Euroopassa.
Kiinnostava on kertomus siitä, miten monietninen ja -kulttuurinen maa pidettiin kasassa. Toleranssi, tarkka hallinto ja armeijakuri kietoutuivat Itävallassa yhteen. Muodostui useiden kansallisuuksien valtiorypäs, joka kehittyi yhteisen hallitsijasuvun (Habsburg) yhdistämänä.
Itävallan suuri historia kirjoitetaan 1800-luvulle. Se on palatsien, aatelikulttuurin, mahtavan musiikin ja suurkaupunkielämän aikaa. Wien suunniteltiin sallivaksi ja moniarvoiseksi metropoliksi. Se on Straussin ja Freudin kotikaupunki, eurooppalaisen kulttuurin kukoistuksen tyyssija ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Jokaisella unelmamaalla on kääntöpuolensa. Itävallan 1900-luvun historia paljastaa Euroopan vaikean lähimenneisyyden. Ensimmäinen maailmansota alkoi Itävallan vaikutuspiiristä. Sisällissota ja vahva työväenliike sekä maan liittyminen (Anschluss) Hitlerin valtapiirin synnyttivät kotimaan politiikkaan jännitteitä. Toisen maailmansodan jälkeen Itävallassa haudattiin vaikea lähihistoria. Muu Eurooppa hyväksyi itävaltalaisten näkemyksen maastaan kansallissosialismin uhrina.
Kun fasadi mureni, se tapahtui ryminällä. Ruumiita alkoi löytyä omasta kaapista.
Katastrofiin kietoutui kaksi nimeä: Kurt Waldheim ja Jörg Heider. Nyt joukkoon liittyivät omakotitalojen hyväksikäyttäjäpapat. Itävallassa on jouduttu analysoimaan historian kipupirteitä. Hitlerin uhri -retoriikka on haudattu ja omia puutteita puidaan sisäpolitiikan kentillä.
Opimmeko mitään Irlannista ja Itävallasta? On sanottu, että Eurooppa on historiansa vanki; kansallisvaltiot, maat ja alueet eivät taivu yhteiseen marssijärjestykseen. Silti, Eurooppa osaa syntyä uudestaan. Eurooppalaiset kansat ovat oppineet taistelemaan, kuten Irlanti osoittaa. Mutta se osaa myös selvitä haasteista, kuten Itävalta nyt. Vaakakupissa on tulevaisuus ja yhteinen unelma. Se on tehtävä yhdessä, vaikka välillä jarruttaen ja omaan pesään katsoen.