Opposition on yhä vaikeampi kehittää sellaisia uusia ideoita, että sen profiili eroaisi selvästi hallituksen hahmosta. Melkein kaikki yhteiskunnallinen hyvä on jo keksitty, on kysymys enää sen tuottamisesta ja jakamisesta.
Silti pitkään päti sellainen luonnonlaki, että oppositio voimistuu aina, vaikka ei tekisi juuri mitään. Ohjelmalliset erot olivat hiuksenhienoja, mutta valta vaihtui ketterästi.
Kyllähän sen ymmärtää, että illasta toiseen samat naamat TV-uutisissa alkavat kismittää, mutta onko se nyt riittävä syy siirtyä äänestämään oppositiota? Kummallista kyllä, vuosikymmenet näyttää olleen, mutta ehkä ei enää.
Lipposen hallitusten elinkaari viittaa siihen, että oppositio ei pääse vallan kammareihin vain odottamalla. Mutta ei se sitä tarkoita, että ihmisten kyllästyminen hallituksen herragalleriaan olisi lientynyt.
On vaikea muistaa, mitä tehokasta ja taitavaa oppositio teki Harri Holkerin sinipunahallituksen aikana. Silti keskusta sai vuonna 1991 niin näyttävän vaalivoiton, että sen omatkin veret taisivat seisahtua vähäksi aikaa.
Seuraavalla vaalikaudella oppositiossa tarponut SDP vaihtoi puheenjohtajaa tuon tuosta. Vähintäänkin laimean oppositiokauden päätteeksi SDP rynnisti vuoden 1995 vaaleissa yhtä komeaan voittoon kuin keskusta edellisellä kerralla.
Keväällä 1999 kellossa oli jo toisenlainen ääni. Keskustalainen oppositio voitti, mutta vain vähän. Paljon enemmän voitti hallituksen toinen suurpuolue, kokoomus. Sateenkaarihallituksen eduskuntaenemmistö supistui mutta säilyi ja keskustan sinnittely oppositiossa jatkuu.
Jos viimeaikojen mielipidetutkimusten osoittama suunta jatkuu, ensi kevään vaalit olisivat rakenteeltaan edellisten toisinto. Oppositio säilyttäisi asemansa tai ehkä parantaisi niitä jonkin verran. Vaalien kunkku olisi kuitenkin taas toinen suurista hallituspuolueista. Nykytiedon mukaan SDP näyttäisi korjaavan sen saaliin, jonka edellisellä kerralla sai kokoomus.
Ylileveä hallituspohja on sekä pelaajilta että katsojilta huomaamatta luonut vallanvaihdon uuden mallin. Vaihtoehtoja alkaakin olla enemmän kuin vanhan rakenteen mukainen jaa tai ei, hallitus tai oppositio.
Kokoomus korjasi potin vuoden 1999 vaaleissa ehkä siksi, että sosiaalidemokraatit jotenkin tuntuivat olleen niskan päällä Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana. Vallankäytöllä on aina poliittinen hintansa, ja SDP maksoi sen vaaleissa.
Lipposen toisessa hallituksen valtiovarainministerin kylmäpäinen ote niukkuuden jatkamiseksi painaa kokoomuksen suosiolukemia. Sen hallituskumppani SDP näyttää etenevän kohti vaalivoittoa.
Jos yksi mahtiministeri näkyy kovin vahvasti, äänestäjillä näyttää olevan taipumus lohduttaa vallan katveeseen jäävää hallituskumppania siitä riippumatta, onko ketään varsinaisesti jyrätty. Alakynteen jäänyt saa sivustakatsojien myötätunnon, vaikka olisi aivan yhtä ärhäkkä pukari kuin niskan päälle päässyt.
Opposition erottaa hallituksesta edelleen syvä henkinen kuilu. Paavo Lipposen ja Esko Ahon molemminpuolinen vastenmielisyys oli niin vahva, että kestää tovin ennen kuin Anneli Jäätteenmäen hymy sulattaa jään. Mutta nyt on myös toinen kuilu, hallituksen sisäisen vallanjaon kuilu.
Vaikka ministeriryhmät olisivat pääpiirteissään hyvinkin yhteen hitsautunut joukkue, niiden taustajoukot Arkadianmäellä ovat toistensa tukassa kaiken aikaa. Hallituspuolueiden eduskuntaryhmät tekevät yhtä aikaa sekä hallitus- että oppositiopolitiikkaa.
Valta vaihtuu edelleen, mutta ei välttämättä hallitukselta oppositiolle. Hallituspuolueet kierrättävät protestiääniä keskuudessaan ja oppositio jää nuolemaan näppejään. Taivaanrannassa kangastelee Suomen historian uusin kummajainen, kolme vaalikautta vallan kahvassa keikkuva pääministeri, myöhempien aikojen pikkukekkonen.
Lipposen tulo pääministeriksi 1995 oli SDP:n voiton jälkeen itsestäänselvyys. Monetkin ensi kevään vaalituloksesta esitetyt ennakkoarviot tukevat sitä ajatusta, että hän saattaisi olla seuraavalla vaalikaudella luonteva pääministeri. Mutta se on kummallista, että hän oli pääministeri nyt päättyvän vaalikauden, joka alkoi kokoomuksen murskavoitolla vuoden 1999 vaaleissa.
Ylipitkän pääministerikauden edes teoreettinen mahdollisuus ei voi johtua pelkästään Lipposen erinomaisuudesta. Sellaisen ilmiön syntyyn vaikuttaa myös poliittisen taistelurintaman leventyminen. Yhteenotot ovat nyt yhtä kiihkeitä hallituksen sisällä kuin sen ulkorajoilla. Pelin paikkoja on enemmän kuin koskaan.
Ennen vanhaan kahden ministerin ryhmä pystyi vaikuttamaan politiikan sisältöön matemaattista painoarvoaan tuntuvasti enemmän. Nyt suuret jakavat vallan niin tyystin, että jakojäännöstä ei ole. Pienillä hallituskumppaneilla on tilaa puuhata kaikkea mukavaa, mutta sillä ei ole juurikaan tekemistä vallankäytön kanssa.
Silloin kun vihreät vielä olivat hallituksessa heidän puheenjohtajansa sai rauhassa vastustaa kaikkea. Vasemmistoliiton puheenjohtaja pitää levotonta laumaansa iloisella mielellä ryntäilemällä hulppeasti yli sektorirajojen milloin milläkin suunnalla. Ruotsalaisen kansanpuolueen puolustusministeri nauttii siitä ylellisyydestä, että edustaa julkisesti omaa vakaumustaan, joka on eri kuin hallituksen linja.
Ylileveä sateenkaaripohja on miltei huomaamatta sekoittanut demokraattisen vuorovedon hallituksen ja opposition välillä. Se korostaa suurten hallituspuolueiden asemaa, ohittaa pienet ja vähät välittää oppositiosta.
Vallan tällaisen uusjaon jälkeen on yhä tärkeämpää se, miltä asioiden hoito näyttää, eikä vain se, miten niitä hoidetaan. Sellainen meno siirtää todellista valtaa entistäkin enemmän eduskunnasta mediaan, ja se vahvistaa suurten puolueiden asemia.