Georgian vallanvaihdos ei poista maan ongelmia, mutta se voi tarjota tilaisuuden uuteen alkuun, jos kansalla riittää malttia.
Uutiskuvat Georgian pääkaupungista Tbilisistä toivat etäisesti mieleen sen, mitä tapahtui itäisen Euroopan maissa toistakymmentä vuotta sitten. Kansa oli noussut kaduille tekemään rauhanomaista vallankumousta. Armeija ja poliisivoimat katsoivat tapahtumia sivusta, kääntämättä aseita kansaa vastaan, ja lopulta entisen presidentin Eduard Shevardnadzen oli pakko erota.
Tämä ei ollut vallankaappaus, jossa valta siirtyisi vain yhdeltä pieneltä klikiltä toiselle. Tämä oli vallankumous, jonka pääosassa oli kansan tyytymättömyys johtajaansa. Viimeinen pisara olivat marraskuun alun parlamenttivaalit, joiden tulosta pidettiin yleisesti väärennettynä.
Shevardnadzella oli länsimaiden silmissä hyvä maine, joka oli perua hänen toiminnastaan Neuvostoliiton ulkoministerinä maan murrosvaiheessa Mihail Gorbatshovin aikana. Georgiassa hän on ollut maan politiikan näkyvin hahmo lähes koko lyhyen mutta myrskyisän itsenäisyyden ajan, vuodesta 1992 lähtien.
Jo ennen Shevardnadzen valtaantuloa Tbilisissä taisteltiin, ja kynnys väkivaltaan on maassa ollut koko ajan matala. Ainakin kolme maakuntaa on kapinoinut ja pyrkinyt irtautumaan, ja Georgia on vain vaivoin pysynyt koossa edes muodollisesti. Levottoman Tshetshenian kanssa maalla on yhteinen raja, strategisesti erittäin tärkeä öljyputki on linjattu Georgian läpi, ja Venäjä ja viime aikoina Yhdysvallat ovat molemmat pyrkineet vaikutusvallallaan repimään maata eri suuntiin.
Samaan aikaan neuvostoajan suhteellisen hyvä elintaso on romahtanut. Talous on surkeassa kunnossa, hallinto tehoton ja syvän korruptoitunut. Shevardnadze näytti symboloivan kaikkea tätä epäonnistumista, ja hän näytti puolueineen lisäksi takertuvan valtaan epärehellisin keinoin.
Näissä oloissa, valtavien mielenosoitusten ja parlamentin valtauksen jälkeen presidentin luopuminen vallasta oli ainoa mahdollisuus. Väkivallan välttäminen viikonlopun tapahtumissa oli maan tulevaisuudelle ratkaisevan tärkeää.
Venäjän diplomatia osoitti myös nopean reaktiokykynsä. Ulkoministeri Igor Ivanov matkusti Tbilisiin pikavauhtia ja onnistui jättämään vaikutelman, että hän taivutti Shevardnadzen eroon. Yhdysvallat - jolla on myös sotilaita maassa - oli tukenut entistä, länsimielistä presidenttiä, mutta tunnusti nopeasti uuden tilanteen.
Varmaa on, että Georgian verekset johtajat joutuvat tasapainoilemaan ankarassa sisäisessä ja kansainvälisessä paineessa. Uudet vaalit on määrä järjestää 45 päivän sisään, ja väliaikainen presidentti, parlamentin puhemies Nino Burdzhanadze on luvannut maan jatkavan länsisuuntausta ja toivonut jäsenyyttä EU:ssa ja Natossa.
Georgia on kristitty maa, jonka helposti voi katsoa kuuluvan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin, mutta se sijaitsee kansainvälisesti erittäin vaikealla Kaukasian alueella. EU-jäsenyys on siellä vain kaukainen haave. Sen sijaan Venäjä ja Yhdysvallat haluavat ilmiselvästi vaikutusvaltaa Georgiassa, ja eräänlainen kilpajuoksu jatkuu.
Tulevaisuus on nyt ennen muuta georgialaisten itsensä käsissä. He halusivat uutta alkua, ja veretön vallankumous on tuonut siihen tilaisuuden. Nyt käsillä on hetkellinen vapauden huuma, mutta Georgian tulevaisuus ratkeaa vasta sitä seuraavassa arjessa. Maan vaikeuksien voittaminen vaatii äärimmäistä poliittista kypsyyttä ja malttia niin poliitikoilta kuin kansaltakin. Riski sisällissodasta, maan repeämisestä tai ulkovaltojen puuttumisesta asioihin pysyy suurena.