Kunnallisvaaliehdokkaiden löytäminen oli puolueille tavallistakin työläämpää. Tappiota kirjasivat etenkin keskusta ja SDP. Yksi selitys vaikeuteen ovat kuntaliitokset. Toinen on politiikan heikko vetovoima.
Maanantaina päättynyt kunnallisvaalien ehdokasasettelu meni muutamilta puolueilta suorastaan mainiosti. Reippaimmin ehdokasmääräänsä kasvattivat perussuomalaiset ja vihreät, vähän hillitymmin kristilliset.
Perussuomalaisten Timo Soinin tulkinta puolueensa onnistumisen syistä osuu varmasti oikeaan: kun kannatus nousee, uskottavuus nousee, ja päinvastoin. Se taas helpottaa ehdokkaiden löytymistä. Vihreilläkin ehdokasmäärä kasvoi selvästi. Se enteilee puolueen vahvistumista myös vaaleissa.
Ehdokasasettelun suuria häviäjiä olivat keskusta ja sosiaalidemokraatit. Keskustan ehdokasmäärä putosi viime kerran lähes 11 200:sta noin 9 800:aan. Tulos kirvelee, kun tavoite oli sentään 11 000. Puolueen puheenjohtaja Matti Vanhanen ei tiistaisessa blogikirjoituksessaan silti suostunut pitämään tulosta takaiskuna. Hänen selitti tuloksen jopa viimekertaista paremmaksi, koska valtuustopaikkojen määrä vähenee kuntaliitosten takia nyt 1 500:lla,
Kuntaliitokset selittävät osan ehdokasmäärien pudotuksesta. Monet pienen kunnan edustajat ovat laskeskelleet mahdollisuuksiaan päästä uuden kunnan valtuustoon ja todenneet, että huonolta näyttää. Siksi pyyhe on lentänyt kehään jo ennen varsinaista taistoa. Tätä pohdintaa lienee harrastettu eniten keskustassa, joka on pienten kuntien suuri puolue.
Sosiaalidemokraattien notkahdusta yli tuhannella on samalla syyllä vaikeampi selittää. Vaisu tulos on uusi huono uutinen puolueen tuoreelle kärkikaartille.
Kun kaikkien puolueiden ehdokasmäärät laskee yhteen, loppulukema on lopulta lähellä neljän vuoden takaista. Sen perusteella ei voi puhua politiikan vastaisuuden aallosta. Puolueiden kokemukset tämänkertaisesta ehdokashankinnasta todistavat kuitenkin ainakin innottomuuden kasvusta. Kuvaava oli keskustan puoluesihteerin Jarmo Korhosen kuvaus ehdokashankintaurakan päätyttyä: kovin rupeama kahteenkymmeneen vuoteen. Samansuuntainen oli myös viesti ehdokasmääräänsä kasvattaneesta kokoomuksesta: työtä ehdokkaiden esiin kaivamiseksi piti tehdä enemmän kuin koskaan ennen.
Kaikkiaan ehdokasasettelu on vasta kunnallisvaalien lämmittelykierros, joka saattaa antaa viitteitä itse vaalin tuloksesta ja tulevasta äänestysaktiivisuudesta. Liian pitkälle meneviä päätelmiä ei kuitenkaan kannata tehdä. Vaali-intoon vaikuttavat kyllä valtakunnalliset tunnelmat, mutta suuresti myös paikalliset asiat. Jos kunnassa on kuumia kansalaisten arkeen vaikuttavia kysymyksiä, aktiivisuus nousee, ja jos ei ole, kiusaus jäädä kotiin on suuri.
Oman vaikeutensa äänestysaktiivisuudenkin arvailuun tuovat juuri kuntaliitokset, joita ensi vuoden vaihteessa toteutuu 32. Niiden on toisaalta päätelty nostavan aktiivisuutta, kun suuriin kokonaisuuksiin liitettävien pienten paikkakuntien väki haluaa varmistaa, että heidän äänensä kuuluu uudessakin tilanteessa.
Yhtä mahdollista on se, että itsenäisyytensä menettävien kuntien asukkaat näkevät vaikutusmahdollisuuksiensa olennaisesti hupenevan eivätkä uurnille vaivaudu. Siksi usko äänestysaktiivisuuden nousuun jälleen yli 60 prosentin vaatii melkoisesti optimismia.
Kunnallisvaalien alhainen äänestysinto on ilmiönä erikoinen, sillä juuri niissä uurnilla käyvät voivat vaikuttaa suoraan lähiympäristöönsä ja elämänpiiriinsä.