Romaani
Mikko Karppi: Väinämöisen vyö. Tammi 2007.
Käsissä painaa kirja, joka alkaa kuin perinteistä perinteisin rikosromaani, mutta joka matkan varrella muuttuu tolkienmaiseksi fantasiaseikkailuksi.
Mikko Karpin Väinämöisen vyö on melkoinen jötkäle kirjaksi . Liki 700 sivua matkantekoa paikassa ja ajassa. Kirja, joka katsoo dekkareiden suuntaan ja kulkee Taru sormusten herra -sarjan seikkailuhengessä. Mutta kaikkein syvimmän kumarruksen Karpin esikoinen tekee Kalevalaa kohti.
Nuori poliisi Juha Hannukainen joutuu pienen paikkakunnan tylsyydessä keskelle outojen henkirikosten sarjaa. Kaksi nuorta naista löytyy surmattuna jäisen lammen rannalta. Kuolleiden iholta löytyy outoja kirjainmerkkejä, jotka näyttävät ensialkuun jonkun mielipuolen työltä.
Surmat näyttävät ratkeavan, kun poliisi saa liitettyä naisten kuolemiin kaksi Pohjolan rintama -nimiseen joukkioon liittyvää hämäräveikkoa. Mutta kun nämä miehetkin kuolevat, joutuu poliisi hakemaan totuutta jostain muualta.
Hannukainen saa avukseen sekalaisen seurakunnan: vanhan kurssikaverinsa Saarisen, kokeneen poliisimiehen Ojalan Jaskan sekä Jaskan tyttären Katrin ja Jaskan veljen Sepon.
Jaskan ja Sepon menneiden tutkimusten kautta Hannukainen alkaa aavistella, että surmatöiden takana on jotain paljon suurempaa ja hämäräperäisempää kuin Pohjolan rintama.
Polveilevasta juonesta ei sen enempää kuin se, että Juha Hannukainen ja kumppanit joutuvat surmatöitä selvitellessään huimalle matkalle Kalevalan maille, eivätkä kaikki selviä tuolta matkalta takaisin "ihmisten ilmoille".
Karppi pyrkii rikkomaan tiukkoja genrerajoja yhdistämällä rikosromaanin ja fantasian samoihin kansiin. Kunnianhimoinen yritys toimii omalla kohdallani vain osittain, sillä kirjan kaksi ensimmäistä, myyttisillä piirteillä väritettyä dekkarimaista jaksoa kolahtavat selvästi vahvemmin kuin kirjan päättävä fantasiaosuus.
Viimeisen reilun 300 sivun kalevalainen matka alkaa välillä puuduttaa ja tuntuu, että vähemmälläkin kulkemisella tarina olisi saatu kursittua kasaan.
Hienoisesta harhailusta huolimatta Väinämöisen vyö on mainio esikoinen, tarina ja kieli soljuvat lennokkaasti. Kunhan Karppi saa henkilöihinsä lisää syvyyttä ja pitää juonen kurveissa hieman käsijarrua päällä, niin luvassa on erinomaista jälkeä. Menestys ei ole ainakaan kiinni mielikuvituksen puutteesta.