Oulun yliopiston dosentti, Tampereen yliopiston valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari on tutkinut suomalaista valtaeliittiä kolmen vuosikymmenen ajan ja julkaissut aiheesta kirjan ”Vallan sisäpiirissä”.
Ei ole ihme, että maanviljelijäperheestä akateemiselle uralle suuntautunutta Ruostetsaarta kiinnostaa valtaeliitti. Ei varsinkaan, kun hän on lähtöisin maalaisliitto-keskustan kannatuksen ydinalueelta Nivalasta, jossa vallassa olleisiin on suhtauduttu aina vähintäänkin epäillen. Jopa paikkakunnan suurmies, presidentti Kyösti Kallio (1978–1940) oli profeetta enemmän vieraalla kuin omalla maalla.
Maalaisliitto–keskustassa on
pitkä perinne kyräilevästä suhtautumisesta herroihin; olkoot vaikka omasta puolueesta. Useasti toistamallaan sanonnalla ”herroja pittää eppäillä” oman aikansa populisti, maalaisliiton kansanedustaja Kalle Kustaa Pykälä (1873–1915) jätti nimensä historiankirjoihin. Sanonta osui otolliseen maaperään ja on itänyt läpi kaikki ajan riennot.
Mikä on eliitti? Ruostetsaaren tutkimuksessa esitetään useita määritelmiä. Sen voi ilmaista yksinkertaisimmillaan italialaisen eliittitutkijan Gaetano Moscan (1858–1941) tavoin toteamalla, että yhteiskunnassa on kaksi luokkaa: luokka, joka hallitsee ja luokka, jota hallitaan.
Ruostetsaari on selvitellyt kyselytutkimuksin eliitille ja muille kansalaisille tapahtuneita muutoksia vuosina 1991, 2001 ja 2011. Yhteiskunnallinen murros on sävyttänyt kutakin tutkimusajankohtaa.
Kysymykseen, onko eliittien ja kansalaisten välinen kuilu kasvanut tutkimusajankohtana, voidaan vastata sekä kyllä että ei. Riippuu siitä, mitä osatekijöitä otetaan huomioon ja mitä eliittiryhmiä yhteiskunnassa tarkastellaan. Eliitti ei ole mikään yksi herramöhkäle yhteiskunnan huipulla, vaan kullakin osa-alueella – politiikassa, taloudessa, kulttuurissa – on omat valtiaansa.
Sosiaalinen jako hyvä- ja huono-osaisten välillä on tänä aikana kasvanut. Mielenkiintoinen on kuitenkin havainto, että korkean koulutuksen ansiosta herrahissiin ovat päässeet aikaisemmin alempiin yhteiskuntakerroksiin kuuluneet. Itsestään selvää ei ole, että eliitin jälkikasvu löytäisi itsensä samasta yhteiskuntakerroksesta kuin hänen vanhempansa.
Koko väestön koulutustaso on kohonnut kolmessa vuosikymmenessä merkittävästi; valtaeliitti on lukeneempi, tosin ero muihin on supistunut.
Miesten ja naisten välisen tasa-arvon voi eliittitutkimuksen mukaan katsoa lisääntyneen. Naisten osuudeksi eliitissä Ruostetsaari laskee 26 prosenttia, kun se 1990-luvun alussa oli
12 prosenttia.
Naiset ovat onnistuneet parantamaan asemiaan etenkin politiikan saralla, jossa heidän osuutensa on jo 43 prosenttia.
Sen sijaan elinkeinoelämässä naiset ovat jääneet ainakin sata vuotta kehityksestä jälkeen. Elinkeinoelämän eliittiin luettavista naisia lasketaan olevan vain kuusi prosenttia. Ja mikä merkillepantavaa: heidän osuutensa ei ole juurikaan kasvanut sitten 1990-luvun alun.
Selvästi asemiaan eri valtaryhmittymien huipulla ovat menettäneet ruotsinkieliset. Heitä oli tutkimuksen alkuaikoina kaksinkertainen määrä väestöosuuteen verrattuna, mutta ei enää lähellekään sitä.
Eliitteihin liitetään paitsi valta myös raha. Tuloerot kansalaisten ja eliitin välillä ovat kasvaneet tuntuvasti vuosikymmenten aikana. Kiitos pääoma- ja optiotulotulvalle, joka on ollut ominaista tälle ajalle.
Samaan aikaan on tapahtunut eriytymistä eri eliittiryhmien välillä. Siinä, missä elinkeinoelämän vallan huipulla on voitu kieriskellä rahassa, samaa ei voi sanoa kulttuurin yläkerroksesta.
Eliittien vuorovaikutusverkosto ei ole enää niin tiivis kuin ennen. Johtuneeko se siitä, ettei erilaisia hyvä veli -verkostoja katsota suopein silmin?
Toki varsinkin elinkeinoelämän piirit näyttävät olevan edelleen varsin pienet. Yhdet ja samat henkilöt istuvat ristiin ja rastiin toistensa johtamien yritysten hallituksissa.
Demokratian kannalta pieni lohtu on, että herrahissin ovet ovat auki yhä useammalle.
Kolumni