Peter von Bagh sai viime viikolla opetusministeriön myöntämän
tiedonjulkistamisen elämäntyö-
palkinnon
Peter von Bagh: Tähtien kirja. Otava, 2006.
Ranskalainen filosofi ja sosiologi Edgar Morin kirjoitti vuonna 1957 ensimmäisen vakavasti otettavan teoksen elokuvan tähtijärjestelmästä nimeltään Les Stars. Siinä hän väitti, että "Cooper, Gable, Flynn eivät 60-vuotispäivänsä aattona ole niinkään vanhoja, vaan todellisia miehiä".
Kuinka oikeassa ja väärässä hän olikaan. Gary Cooper kuoli vuonna 1961 täyttäessään 60 vuotta. Clark Gable oli kuollessaan vuotta aiemmin 59 -vuotias. Erroll Flynn lähti 50-vuotiaana vuonna 1959.
Miehiä ei sido aika. Heidän viriili elämänsä jatkuu, kirjoittaa Peter von Bagh massiivisessa teoksessaan Tähtien kirja.
Kirjan pääosassa ovat kuolleet tähdet, ja kuolema, seksi ja elämän hauraus, jotka liittyvät niin tähtien elokuvarooleihin kuin heidän elämäänsä. Jotkut näyttelijävalinnat voi selittää yksinomaan kirjoittajan hyvin henkilökohtaisella suhteella kohteeseen. Nykypäivän näyttelijät von Bagh käsittelee välttämättömänä leipätekstinä.
Kuka esimerkiksi tuntee tai muistaa Gail Russellin (1924-1961), joka näytteli vain muutamassa - kirjoittajan mielitermiä käyttääkseni - ihmeenomaisessa B-luokan elokuvassa, kuten Budd Boetticherin ohjaamassa westernissä Seitsemän miestä jäljellä.
Runsas meikkikään ei pystynyt poistamaan näyttelijättären mustia silmänaluksia, jotka kielivät alkoholismista ja lääkkeiden yliannostuksista. Russell löydettiin kotoaan pullomeren keskellä kuolleena 36-vuotiaana.
Toinen von Baghin kirjan samanhenkinen tähti on Montgomery Clift (1920-1966), joka kirjoittajan mukaan on 2. maailmasodan jälkeisen elokuvan ensimmäinen sisäänpäin kääntynyt sankarityyppi, erottamattomasti romanttinen hahmo ja antisankari.
Cliftissä konkretisoitui Hollywoodin näyttelijän tärkein fyysinen tekijä, kasvot, jotka valtavissa lähikuvissa muuttuivat koko sodanjälkeisen sukupolven hämmennyksen metaforaksi.
Von Bagh on Tähtien kirjassa uhrien puolestapuhuja, oli sitten kysymyksessä nainen tai mies. Hollywood rakensi tähtensä alusta alkaen kosmeettisissa operaatioissa, mutta jostain käsittämättömästä syystä kirurgien veitset eivät onnistuneet peittämään tähtien karismaa.
Osansa oli mestarillisilla kuvaajilla, puvustajilla ja valaistuksella. Vahvojen tähtien omaa tahtoa oli studioitten vaikea vastustaa. Ingrid Bergman ei suostunut luopumaan omasta nimestään. Seuraavan kerran tämä onnistui vasta Dustin Hoffmannilta.
Naistähdet saavat von Baghin käsittelyssä ylimaallisia piirteitä. Jean Harlowin (1911-1937) tukkalaite loisti kuin neonvalo ja näytti ennemminkin jonkin sähköshokin tuottamalta luomukselta kuin värjäyksen tulokselta.
Hänen kulmakarvansa oli ajeltu jonkinlaisen antenninmuotoon, ja sanottiin että hän pyrki laajentamaan nännejään huoneen lämpötilassa esimerkiksi hieromalla niitä jäillä ennen lehdistötilaisuutta, kirjoittaa von Bagh.
Käsitellessään 1950-luvun elokuvien yhä avoimempaa erotiikkaa, von Bagh siirtyy hätkähdyttävän henkilökohtaiselle ja arveluttavalle tasolle. Hän toistaa viidessä yhteydessä, että sotasukupolven rintaruokinnan puute oli syynä rintojen, povien ja tissien invaasioon valkokankaalle. Kirjoittaja myös muistelee Oulun lapsuus- ja nuoruusvuosien elokuvakokemuksia.
Jakso on kanki- ja panomiehineen mauton ja olisi odottanut kustannustoimittajan hillitsevän von Baghin teesejä ainakin rintaruokinnan osuudesta ajanjakson eroottisiin filmeihin.
Sean Conneryn esittelyssä von Bagh menee vielä pidemmälle: "Hitchcock osoitti fantastista huumorintajua pestatessaan Marnien (1964) pääosaan agenttimyytin, joka oli tottunut ottamaan maailmassa kaiken - hakemaan sen vaikka Kremlin pyhimmästä mitä vain haluaa - ja pistäessään tämän suurimman haasteensa eteen. Mikä se on? Vittu. Ja sen kantaja, neitsyt, länsimainen harvinaisuus tätä nykyä."
Muilta osin Tähtien kirja on jättiläismäinen yhden miehen urakka, hienosti kirjoitettu, ja von Baghia parhaimmillaan.