Valkoinen peuranvasa vilahtaa tieltä ojan puolelle ja jatkaa jolkotusta taakseen vilkuilleen.
Pikkupeura on vielä arka eikä muistuta ollenkaan Erik Blombergin palkitun elokuvan uljasta yksilöä, joka sarvet tanassa odottaa uhrejaan Kaunispään kurussa.
Kansantanssiteatteri Rimpparemmin taiteellinen johtaja Petri Kauppinen tarttui Blombergin aiheeseen ja kuljetti noitapeuran tarinan Ylläksen juurelle upouudelle Ihmisen Rinki -näyttämölle Äkäslompoloon.
"Valkoisia peuroja on näkynyt montakin, yksi tässä ihan kylän alueella ja toinen tien varressa Pellon ja Kolarin välillä", vahvistaa Kauppinen.
Rimpparemmin ja Velho-oopperayhdistyksen suurtuotanto Valkoinen peura on loppusuoralla. Luonnon suuren hiljaisuuden rikkoo jatkuva vasaran pauke. Se säestää tanssiharjoituksia, ja vieressä seisova uhkea Ylläs palvelee taidetta hajottamalla tummat sadepilvet.
"Tanssimatto ei kestä kastumista. Onneksi ei ole kuin vähän ripotellut. Matto on kuin lapinrummun kalvo. Siihen tulee vielä maalattuna teoksen aihioita. Reunoille tulee kunttaa, metsän pohjaa, ihan kuin näyttämö olisi noussut maasta", Petri Kauppinen esittelee.
Ratkaisu tukee tarinaa. Blombergin elokuvassa rummulla pomppii luunkappale, joka näyttää Piritan kohtalon. Majesteettinen Kellostapuli, Keskinen laki ja Ylläs työntyvät lähemmäs kuulemaan nekin tätä merkillistä tarinaa.
Pirita on pahis?
Valkoisen peuran draaman keskipiste on Pirita. Elokuvasta on sanottu, että draama tapahtuu ja taistelu käydään Piritan sisällä.
Äkäslompolon Valkoinen peura perustuu Erik Blombergin ja elokuvan pääosan esittäjän Mirjami Kuosmasen alkuperäiskäsikirjoitukseen, jonka on dramatisoinut rovaniemeläinen näytelmäkirjailija Esko Janhunen.
Koreografi ja ohjaaja Petri Kauppinen korostaa draaman monitulkintaisuutta.
"Tässä on kudoksellisuutta. Se on ehdottomasti yksi taiteen edellytys, että ihmiset voivat olla nähdä teoksesta eri tasoja. Että näkökuva ruokkii katsojan mielikuvitusta ja laukaisee ajattelemaan. Jos ei laukaise, silloin taide ei ole tehnyt tehtäväänsä. Se jää kaksiulotteiseksi kuin televisio."
Tunturiin valmistuvassa Valkoisessa peurassa puututaan kysymykseen, pidetäänkö voimakasta naista edelleen pelottavana ja huonona. Tekijät ajattelevat, että elokuvan ilmestymisen aikaan 1952 voimakastahtoinen nainen oli tabu ja elokuvan tarjoama aktiivinen ja itsenäinen naiskuva lähes mahdottomuus.
Rakkauteen kuolee
"Pirita henkilönä kylpee jatkuvasti tunnetiloissa. Jo lapsena Pirita on kova jätkä, semmoinen ei-tyttöenergialla varustettu pikkutyttö. Piritasta näkee heti pienestä, että sillä on aistit auki ja se on hyvin tekemisissä luonnon kanssa", kuvailee Petri Kauppinen teoksen kaksijakoista päähenkilöä.
Samassa näyttämölle lehahtaa tanssija Milla Korja: "Minä olen se valkoinen peura, pahis joka tappaa."
Ihmis-Piritan roolin tanssii Sanna Miettunen.
Filosofian tohtori, elokuvatutkija Anu Koivunen on todennut, että sodanjälkeisessä suomalaisessa ongelmaelokuvassa sosiaaliset ongelmat projisoitiin erityisesti naisen ruumiiseen. Koivunen puhuu myös pahuuden romantisoinnista. "Naisen ruumis on merkitty peri(nnöllisen) synnin kantajaksi ilman että hänellä on itsellään siihen mitään vaikutusvaltaa." (Isänmaan moninaiset äidinkasvot, Sets 1995).
Piritakin on noita tahtomattaan, viettelee ja surmaa kaikki miehet, jotka häneen ihastuvat.
"Tässä on klassinen teema, kuin Kreikan tarustoista. Rakkauden ja intohimon kaipuu koituu turmioksi. Kun sitä liikaa haluaa, niin siihen kuolee", kiteyttää Kauppinen.
Taikajuomaa löl-löl-löö
Valkoisen peuran taruaines on kansainvälistä. Ihmisten ja eläinten metamorfoosin idea löytyy mytologioista eri puolilta maailmaa. Peura-legenda on sukua ihmissusi-aiheelle.
Vaikka tarina sijoittuu Lappiin, se ei ole taruaiheidensa puolesta välttämättä sinne sidoksissa.
Rimpparemmin työryhmäkin on vieroittanut tarinaa Lapista: näyttämöllä ei heilu leuku vaan Gruusiasta tuotu vaskinen koristeveitsi.
"Heti alusta hylättiin ajatus lapinpuvuista ja siitä, että nämä ihmiset olisivat saamelaisia - ei! Tämä on selkeästi pohjoinen yhteisö, mutta mahdollisimman abstrakti, että ihmiset saavat itse paikantaa sen minne haluavat. Vaikka Piritan mies Aslak on periaatteessa poromies, edes sitä elinkeinoa ei tuoda tanssiteoksessa millään tavalla esille."
Entäpä suhde noituuteen? Elokuvaohjaaja Erik Blomberg keräsi elokuvaansa varten aineistoa Lapin noitamenoista. Blombergista tutkielman kirjoittanut toimittaja ja tutkija Sakari Toiviainen huomauttaa taikavoimia loihtivan "ruumiinmultien juottamisen" olleen käytössä eräillä Lapin syrjäkolkilla vielä 50-luvulla.
Elokuvassa Tsalkku-Nilla on mustasilmäinen lapinäijä, joka asuu pikku mökissä vuohen kanssa ja löl-löl-löö ja läl-läl-lää keittää taikajuomaa yrteistä ja poron kiveksistä.
"Meidän Tsalkku-Nilla on rock-stara. Se pukeutuu mustaan nahkaan, sillä on kettinkejä ja kalju. Tsalkku-Nilla on ihan rock. Se ihastuttaa kaikki ja ottaa yleisönsä. Siinä on semmoista karismaa, että heti kaikki naiset haluavat sen parannettaviksi. Se ei missään nimessä ole poronnahkoja heilutteleva poppamies vaan moderni Iron Maiden -versio samaanista. Tsalkku-Nillan kodassa kaikki on metallia: kettinkejä, kiviä ja metallijauheita, joita se sekoittelee ja tekee pientä lemmenjuomaa Piritalle."
Kauppinen sanoo, että näin on pyritty välttämään loppuun palanut samaani-kuva.
"Ainoa, mikä on haluttu säilyttää - tietty hellyttävyysindeksi - on se, että Pirita saa Aslakilta kosiolahjaksi valkoisen peuranvasan."
Mollia ja sekatahtia
Valkoisessa peurassa ei puhuta vaan lauletaan. Juonta kuljettavat liike, näyttämötapahtumat ja musiikin intensiteetti.Teos on kestoltaan kaksinkertainen elokuvaan verrattuna. Elokuvan pituus on 65 minuuttia ja musiikkilegendan kaksi tuntia viisitoista minuuttia.
Elokuva palkittiin Cannesissa 1953, Karlovy Varyssa 1954 ja Hollywoodissa 1957. Lisäksi säveltäjä Einar Englund sai musiikistaan Jussi-palkinnon.
"Olen nähnyt leffan pienempänä, mutta en muista musiikkia. Jos tämän jälkeen uskallan, niin kuuntelen sen", toteaa Äkäslompolon Valkoisen peuran musiikin säveltänyt Timo Alakotila.
Einar Englundin musiikista on löydetty kolme pääteemaa: folkloristinen, eleginen ja dramaattinen.
Alakotilan sävellystä leimaavat sekatahtilajit sekä voimakkaat erot dramatiikassa ja dynamiikassa. Se on sävelletty täsmätyönä tanssin ja draaman tarpeet huomioiden.
"En tunne saamen musiikkia niin hyvin, että olisin uskaltanut pyrkiä siihen suuntaan. Jos sitä on, vaikutteet ovat alitajuisia. Orkesterissa on kansanmuusikoita vahvistettuna huilulla ja lyömäsoittimilla. Sen vahvuus on, että soittajat voivat koristella ja soittaa omalla tyylillään. Iloisia kohtauksia on vain muutamia. Olen joutunut mollivoittoisen suomalaisuuden valtaan", tunnustaa Alakotila.
Orkesteri soittaa puiden pääkatsomon alla, koska orkesterikotaa ei rakennettukaan. Yhteys alapuolisen tilan ja ulkoilmanäyttämön välillä toimii monitorien ja radiopuhelimien avulla.
Tämä sivistys!
Valkoisessa peurassa Petri Kauppista puhuttelee dramaattisuus.
"Vielä enemmän kuin Johannes Linnankosken romaaniin perustuvassa koreografiassani Laulu tulipunaisesta kukasta dramaattisuus on soittanut minulle kelloja tässä teoksessa. Kun eletään luonnossa ja ollaan luonnon kanssa tekemisissä, niin kuin tämä paikallisporukka, ihmiset eivät säästele vaan tuntevat isosti ja antavat tunteiden tulla pintaan."
Valkoisen peuran valjastaja puhuu Ylläksen juurella sivistyksestä merkitsevällä äänenpainolla.
"Ihmisen ilmaisurekisteri on hirveän laaja ja meidät on tehty ilmaisemaan. Tämä sivistys ja yhteiskunnan asetelmat dumppaavat meistä mahdollisuuden ilmaista oikeasti, verellisesti."
Äkäslompolon Valkoinen peura tunnustaa suoran sukulaisuutensa Blombergin ja Kuosmasen elokuvan kanssa. Toisin teki kuulu ruotsalainen koreografi Birgit Cullberg, joka lainasi aihetta balettiinsa Månrenen (Kuupeura, 1959). Oikeusjuttua ei tullut, skandaali kylläkin.
