Kolumni

Va­lit­ta­jien val­ta­kun­nas­sa ei mikään ole hyvin

On taas maanantai. Nii-in. Se viikon surkein päivä. Viikonloppu meni ohi liian nopeasti ja tylsäkin se taisi olla. Ei paistanut eikä satanut. Tuli vietettyä yhteistä aikaa perheen ja kavereiden kanssa, mutta ei tarpeeksi eikä tarpeeksi laadukasta.

On taas maanantai. Nii-in. Se viikon surkein päivä. Viikonloppu meni ohi liian nopeasti ja tylsäkin se taisi olla. Ei paistanut eikä satanut. Tuli vietettyä yhteistä aikaa perheen ja kavereiden kanssa, mutta ei tarpeeksi eikä tarpeeksi laadukasta.

Maanantaiaamu on maailman kurjin aamu. Koko karmea viikko edessä. Ei paljon naurata.

Tästä se valitus taas lähtee.

Small talkin helpoin ja suomalaisin versio on valittaminen. On helppo puhella jonninjoutavia huonosta säästä, pimeästä vuodenajasta, ikävistä työkavereista tai huonosta palvelusta. Ei niin tyhmää ole, etteikö pystyisi valittamaan jostakin. Valittamalla voi aina osallistua keskusteluun.

Kukapa meistä ei välillä valittaisi. Se on toisinaan jopa terapeuttista; puhistessa tulee sylkäistyä ulos mieltä vellovat vääryydet. Kunnon valittamisen jälkeen voi jopa naurattaa.

Jokapäiväinen, jatkuva valittaminen sen sijaan syö niin miestä kuin naista. Valittajan näkee naamasta: suupielissä ei hymy kareile ja otsaan on syöpynyt syvä poimu. Valittajalle tyypillistä on, että häneltä ei kiitosta heru eikä hän osaa iloita toisten onnistumisesta.

Valittaja avaa suunsa vain hönkäistäkseen ilmoille sen saman valitusvirren: olisi pitänyt tehdä näin eikä noin, ei se kuitenkaan onnistu, kukaan ei arvosta, kaikilla muilla on paremmin, mikähän tuokin kuvittelee olevansa.

Valediagnoosi tai ei, mutta energiaasyövä valittaminen pitäisi hyvinkin luokitella sairaudeksi. Ainakin se on monen sairauden taustapiru. Jatkuvasta valittamisesta seuraa masennusta, ahdistusta, sydänsairauksia ja onnettomuuksia.

Valittaminen on usein myös tarttuvaa. Yksi aloittaa ja kohta jo toinenkin havahtuu, että niinpäs vain onkin asiat aivan päin peetä. Eikä aikaakaan, kun kaikilla on niin hirveän kurjaa.

Valittamisesta tulee helposti tapa. Aikansa valitettuaan, valittaja ei enää osaa ilmaista itseään muulla tavalla. Vaikka maailma tarjoaisi mettä kultalautasella, valittaja kääntää tarjouksen silkaksi sonnaksi.

Jos kaikki se valittaminen, mitä työpaikoilla, kodeissa, perhejuhlissa ja harrastuspiireissä tapahtuu, kanavoitaisiin kannustavaksi, iloa ja voimavaroja tuottavaksi energiaksi, meillä olisi huomattavan paljon vähemmän pahoinvoivia ihmisiä.

Meillä olisi ihmisiä, jotka osaavat ilmaista itseään selkeän suorasanaisesti ja rehellisesti. Meillä olisi ihmisiä, jotka tekevät eivätkä marise. Meillä olisi ihmisiä, jotka uskaltavat epäonnistua, uskaltavat elää, ja sallivat sen myös muille. Meillä olisi avoimempi ja kannustavampi ympäristö.

Valittajia hyysätään liikaa. Aivan turhan usein kuulee sanottavan, että sitä pitää ymmärtää, kun sillä on sellaista ja sellaista. Millaista? Kaikilla meillä on huonot päivämme ja elämä tarjoilee niin mustaa kuin valkoista. Ei se elämä jatkuvalla valittamisella kummene.

Valittajat saavat liian usein myrkyttää ympäristönsä ilman, että kukaan puuttuu asiaan. Valittajan itsensä kannaltakin tämä on harmi, koska hyysäämisellä valittajalla on vain entistä huonompi olo.

Työpaikoilla jatkuvaan valittamiseen on hankala puuttua, koska jos joku uskaltaa sanoa, että nyt tuo tyhjän ruikuttaminen saa loppua, valittaja syyttää kiusaamisesta. Seuraa työterveyshuollon ja ammattiyhdistysten ja kaikkien mahdollisten tahojen pitkiä istuntoja.

Usein homma kääntyy niin, että valittajaa on kohdeltu kaltoin. Lopputuloksena on pitkiä sairauslomia, syyttelyä, asioiden paisuttelua ilman, että kukaan tulee hullua hurskaammaksi.

Sama peli jatkuu.

Jatkuva, aiheeton valittaminen on moukkamaista ja vastuutonta. Epäkohtia ei poisteta valittamalla vaan toimimalla. Valittaja ei ansaitse niin suurta huomiota kuin hän nyt tässä yhteiskunnassa saa.

"Valittajat saavat liian usein myrkyttää ympäristönsä ilman, että kukaan puuttuu asiaan."