Oulu Maailman suurin urheilulaji jalkapallo tietää arvonsa myös pääsylippumarkkinoilla. Arvonsa on helppo tuntea, kun esimerkiksi Englannin valioliigassa yli kaksi kolmasosaa joukkueista myy jokaisen ottelunsa ainakin viittä vaille loppuun.
Jos haluaa takuuvarmasti päästä sisälle valioliigan otteluun, ovat helpoimmat kohteet Wigan ja Blackburn.
Lontoossa on pilvin pimein joukkueita, mutta välillä pääsy valioliigan stadionille vaatii kohtuuttomia taloudellisia uhrauksia. Aina ei riitä, vaikka laskeutuisi yhden askelman alaspäin mestaruussarjaan. Shefki Kuqi pelasi syyskuun 23. päivän ottelussa Coventrya vastaan parikymmentä minuuttia ja halvimmat liput maksoivat 30 puntaa eli noin 45 euroa.
Manchester Cityn kannattaja Steve Kay seurasi suosikkijoukkueensa otteluita 327 kertaa peräkkäin - kotona ja vieraissa - kunnes elokuussa 2004 kipukynnys ylittyi. Vierasottelussa Birminghamia vastaan Kay ei enää ollut paikalla.
Lippu olisi maksanut 40 puntaa (noin 60 euroa). Kyse oli pitkälti periaatteesta.
"Viime kaudella Birmingham velotti lipusta 35 puntaa, sitä edellisenä vuonna mestaruussarjassa 17 puntaa. Onko tämä reilu ja oikeutettu korotus siitä, mikä on edelleenkin 90 minuutin viihdettä", Kay kysyi Observerin haastattelussa lokakuussa 2004.
Lippujen hinnat ovat kovia muuallakin kuin Englannissa, mutta stadionit eivät täyty aivan samalla tavalla. Esimerkiksi Italian liigassa vain viisi joukkuetta oli alkukaudesta myynyt kotistadioninsa keskimäärin edes puolilleen.
Puolityhjien stadionien yksi selitys on rahakkaissa televisiosopimuksissa. Seurat tienaavat maksutelevision avulla hulppeita summia ja saavat taatun näkyvyyden, joten vajaat katsomot eivät ole niin suuri ongelma kuin voisi kuvitella.
Italian liigaa pääseekin katsomaan selvästi huokeammalla kuin Englannin valioliigaa.
Kaikesta huolimatta Italian liigaa oli marraskuun ensimmäisen viikonlopun jälkeen käynyt katsomassa keskimäärin yli 20 000 katsojaa ottelua kohti.