Urho Kekkosen kiintymys Viroon oli varhaista perua. Hän oli syttynyt heimoaatteelle jo koulu- ja opiskeluaikanaan 1910- ja 1920-luvuilla. Eikä sukulaisrakkaus kuollut seuraavina vuosikymmeninäkään.
Kekkonen ei Pekka Liljan mukaan hylännyt virolaisia edes jatkosodan aikana, vaikka Suomen aseveli Saksa oli miehittänyt Viron. Hänen lehtiartikkeleistaan käy nimittäin ilmi toive Viron itsenäisyyden palauttamisesta. Syyskesällä 1943 nousi esille kysymys Saksan kutsuntoja Suomeen paenneiden virolaismiesten kohtalosta. Suomen valtiollinen poliisi (Valpo) oli antanut heistä tietoja natsi-Saksan salaiselle valtiolliselle poliisille Gestapolle Tallinnaan ja jopa estänyt joidenkin Ruotsiin haluavien miesten poistumisen Suomesta.
Syyskuussa 1943 Kekkonen otti virolaispakolaisten aseman esille eduskunnassa hyökkäämällä Valpoa vastaan. Hänen mielestään Valpo ei kohdellut virolaisia poliittisina pakolaisina vaan poliittisina rikollisina. Eduskunnassa Kekkonen sanoi, ettei hän syyttänyt hallitusta (maalaisliitto oli siinä mukana) virolaisten huonosta kohtelusta, mutta sitäkin ankarammin Valpon ylintä johtoa.
Lopuksi hän uhkasi palata asiaan niin usein, että Valpon toiminta virolaispakolaisia kohtaan muuttuisi. Hänen johtamansa Suomalais-Virolainen Seura myös vuokrasi Helsingistä Jollaksen kartanon virolaispakolaisten huoltamiseksi.
Lopuksi hän teki asiasta hallitukselle välikysymyksen. Se ei kuitenkaan koskaan tullut eduskunnan käsittelyyn, sillä virolaispakolaisten nimien luovuttamisesta saksalaisille luovuttiin sitä ennen.