Suomen EU-puheenjohtajuuden viimeinen huippukokous oli EU:n kannalta rutiinia. Yksimielisyys laajenemisen periaatteista oli silti tärkeä saavutus.
Suomen EU-puheenjohtajuuden käytännössä päättäneen huippukokouksen luonne ratkesi jo maanantaina. Silloin selvisi, että unionin ulkoministerit olivat saavuttaneet sovun suhtautumisessa Turkin jäsenyysneuvotteluiden osittaiseen jäädyttämiseen.
Ulkoministeri Erkki Tuomioja pystyi luovimaan ministerit yksimieliseen ratkaisuun komission eli pitkälti laajentumiskomissaari Olli Rehnin laatimien nuottien pohjalta. Se merkitsi, että EU-johtajien ei tarvinnut enää väitellä Turkista. Se oli Suomen ja tosiasiassa koko Euroopan kannalta suuri helpotus.
Huippukokous muuttui näin tosin sisällöltään harmaammaksi, mutta valtioiden johtajien väittely Turkin "Eurooppa-kelpoisuudesta" olisi saanut aikaan vain vahinkoa. Unionin laajentumisesta pystyttiin sen sijaan keskustelemaan yleisellä tasolla, ja siinä lopputulos on merkittävä.
EU:n ovet pysyvät edelleenkin auki kaikille jäsenyysehdot täyttäville maille. Toisin sanoen jäsenyyteen jo suoraan pyrkivien Turkin ja Kroatian ohella myös kaikki läntisen Balkanin maat voivat katsoa toiveikkaina unionin suuntaan, vaikka päämäärä olisikin kovin monen vuoden päässä.
Myös tässä lopputulos noudattaa laajentumiskomissaari Rehnin toiveita. Osissa Eurooppaa oli isoja paineita siihen, että uusien maiden pääsy EU-klubiin vaikeutuisi paljon nykyisestään, mutta tämä vaara pystyttiin välttämään. Yksi Suomen puheenjohtajuuden sivutuotteista lieneekin se, että Olli Rehnin poliittinen painoarvo on selvästi vahvistunut. Hänestä on tullut eurooppalaisittain yksi Suomen arvostetuimmista toimijoista.
Brysselin kokousta vetänyt pääministeri Matti Vanhanen sen sijaan unohtunee eurooppalaisesta julkisuudesta saman tien Suomen puheenjohtajuuden kanssa. Tosin presidentti Tarja Halonen muistuttaa tämän päivän Kalevan haastattelussa osuvasti siitä, että näkyvyys olisi ollut paljon suurempaa, jos asioita olisi päästetty kriisiin. Kun pakka pysyi käsissä kuten juuri Turkin tapauksessa, lopputulos myös näytti enemmän rutiinilta. Unionissa on jo liikaakin totuttu viime hetken vääntöihin ja öisiin neuvotteluihin.
Kaikessa hiljaisuudessa Suomi esimerkiksi värväsi ministeri Paula Lehtomäen käymään luottamuksellisia taustakeskusteluita jäsenmaiden kanssa EU:n perustuslain tai sen korvaavan sopimuksen mahdollisuuksista. Kun Saksa otti Brysselissä perustuslain näkyvästi oman kautensa ohjelmaan, siihen oli jo tehty hyvää pohjatyötä.
Suomalainen käytännönläheinen asenne voi ulospäin näyttää myös tylsältä ja värittömältä. Tosiasia on silti sekin, ettei Brysselin huippukokouksen asialistalla ollut suuria asioita, laajentumiskeskustelua lukuun ottamatta. Tämä oli pitkälti aikataulukysymys. Saksan kauteen kohdistuu selvästi enemmän eurooppalaisia odotuksia jo yksin siitä syystä, että paljon tunteita herättävä perustuslaki nousee jälleen kuolleista.
Suomen hallitus kiirehti jo perjantaina julkaisemaan kansainvälisen tiedotteen, jossa ilmoitti olevansa tyytyväinen puheenjohtajakautensa tuloksiin. Muiden kuin Suomen itsensä antama arvio on varmaan monisävyisempi. Mutta Brysselin kokous sinänsä kuvaa koko Suomen kauden tyyliä: profiili pysyi matalana, ja eteen tulleita asioita tyrkittiin eteenpäin.
EU:ssa unohdetaan herkimmin sellaiset kokoukset ja puheenjohtajuudet, joissa asioita ei saada solmuun.