Tietoa suomalaisurheilijoiden takavuosina harjoittamasta dopingista tulee julki tipoittain. Asiasta tietävät näyttävät noudattavan vaikenemisen lakia, joka ei kuitenkaan kestä loputtomiin, kuten tuore kirja osoittaa.
Keskustelu Suomen urheilun dopingista sai uutta vauhtia, kun entinen kestävyysjuoksija Martti Vainio julkaisi torstaina elämäkertansa ja toi julki väitteitä vilpillisten keinojen laajuudesta urheilijoiden parissa parikymmentä vuotta sitten. Vainio jäi itse kiinni hormonien käytöstä vuoden 1984 olympialaisissa. Tapaus vavisutti koko suomalaista urheiluelämää, ja sen aiheuttama järkytys ylittyi vasta 2001, kun suomalaishiihtäjät kärähtivät joukolla Lahden MM-hiihdoissa.
Kumpaankin tapaukseen liittyi yksi hyvin epämiellyttävä ja valitettavan yleinen piirre: vilppi kiistetään aluksi jyrkästi, ja tunnustuksia alkaa tulla vasta sitten, kun todisteiden paino kasvaa musertavaksi tai kun paljastus muuttuu kiinni jääneen näkökulmasta tarkoituksenmukaiseksi. Vainio tuo kirjassaan julki uutta tietoa, mutta jää paljastuksissaan pahasti puolitiehen. Keitä ovat ne, joita vielä täytyy suojella?
Paineet takavuosien toiminnan perusteelliseen selvittämiseen kasvavat Vainion väitteiden jälkeen. Kunnollinen läpivalaisu olisi perusteltu jo ajatellen urheilun merkitystä Suomessa sekä huippu-urheilun jatkuvasti yhteiskunnalta saamaa taloudellista tukea. Totuus pitäisi voida kaivaa esiin silläkin uhalla, että se voi murentaa suomalaisia myyttejä ja pudottaa jalustalta joitakin urheilusankareita.
Totuus on parempi vaihtoehto kuin kansallinen itsepetos, johon suomalaiset ovat saattaneet sortua hyväuskoisena ja väärin informoituna urheilukansana. Niiden urheilijoiden, valmentajien ja urheilujohtajien, joilla keinot ovat olleet puhtaat, pitäisi tällaista selvitystä vaatia. Nythän epäilyksen varjo heijastuu monen takavuosien suuren nimen päälle ehkä aivan aiheetta.
Toinen vaihtoehto on totuuden paljastuminen vähitellen. On nimittäin selvää, etteivät yksittäiset paljastukset suomalaisesta dopingista lopu Vainioon. On mahdollista, että jonkun urheilun sisäpiireissä keskeisillä paikoilla istuneen lojaalisuus muita kohtaan syystä tai toisesta päättyy, ja koko likapyykki kaatuu kerralla pestäväksi.
Yksittäiselle urheilijalle tai valmentajalle aiheutuu pahempi kasvojen menetys, jos hän myöntää dopingin käytön vasta, kun todistusaineisto siihen pakottaa verrattuna siihen, että hän tunnustaa vapaaehtoisesti vanhan vilpin. Vainio on siitä hyvä osoitus. Hän puhui palturia aikansa, kunnes oli pakotettu kertomaan totuuden. Hän ei pääse ikinä eroon valehtelijan leimasta.
Perusteellista selvitystä takavuosien tapahtumista perää Vainion kirjan tietojen jälkeen nyt Suomen urheiluliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Ilkka Kanerva. Vaatimus on perusteltu, mutta sen ajankohta hiukan arveluttava. Kanervalla on nimittäin ollut urheilujohtajana tilaisuuksia vaatia tehtäväksi puolueettomia selvityksiä dopingin käytöstä, mutta hän tekee sen vasta nyt.
Kanerva pyrkii Suomen olympiakomitean puheenjohtajaksi, ja hänen pontevuutensa näyttää helposti vain puheenjohtajapeliin liittyvältä mustamaalaukselta huolimatta siitä, että hän kiistää syyttäneensä olympiakomiteaa johtavaa ja ilmeisesti vielä yhdelle kaudelle pyrkivää Tapani Ilkkaa doping-johtajaksi.
Doping ei ole eikä ole ollut mikään suomalainen ilmiö. Tieto siitä ei kuitenkaan tee tehtyä yhtään hyväksyttävämmäksi, mutta sen soisi helpottavan tilintekoa menneestä. Valehtelijoiden klubi pitää lakkauttaa.