Supo on perinteisesti ollut presidentin poliisi ja jahdannut kommunisteja ja vakoilijoita. Nyt se yhtäkkiä päättää keskittyä terrorismin torjuntaan.
Miten tässä näin kävi? Oliko suomettumisen kausi niin traumaattista aikaa, ettei tunkiota enää haluta pöyhiä? Luulisi kansakunnan kannalta olevan merkitystä sillä, oliko Urho Kekkonen myös naapurimaan vakooja. Stasin arkistot ovat paljastaneet jotakin joidenkin suomalaisten toimintatavoista. Mitä paljastaisivatkaan KGB:n arkistot?
Suomettuminen ja ilmi tulleet vakoilutapaukset ja -epäilyt liittyvät yhteen. Esimerkiksi toimittaja Matts Dumell ja UM:n virkamies Olli Mattila on tuomittu vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Stasia ovat kumartaneet mm. Pertti Tiusanen ja Jouko Jokisalo. Nyt epäillään Alpo Rusia raskaan sarjan vakoilusta DDR:n väkivaltakoneiston hyväksi.
Suomettumisen aika oli eräänlaista pitkää sisäpoliittista vaaran vuotta. Neuvostoliiton ote Suomen sisäpolitiikkaan oli tiukka. Tuohon kauteen 60-luvun lopusta aina 80-luvun loppuun saakka sopii kekkoslaista puoluettomuutta, "uutta ulkopolitiikkaa" (aktiivista ja rauhantahtoista), taistolaisuutta, DDR:n ystäviä ja tunnustamiskomiteaa.
Suomettumisen aikaa voi jälkikäteen kuvailla sanoilla: voi aikoja, voi tapoja.
Vasta 80-luvun lopussa Suomi lopultakin uskalsi liittyä Euroopan neuvoston jäseneksi. Yhä vielä on hämärän peitossa, kuka Harri Holkerin hallituksessa viivytti ratkaisua. Presidentti Mauno Koivisto, Holkeri vai ministerit Tarja Halonen ja Paavo Väyrynen? Vai kaikki yhdessä?
Nykyiset päättäjät eivät mielellään muistele menneitä. Pääministeri Paavo Lipponen, UM:n pitkäaikainen huippuvirkamies Jouko Blomberg ja tasavallan presidentin kanslian päällikkö Jaakko Kalela muodostivat 60-luvun lopulla SDP:n nuorison ytimen, joka vaati Kekkoselta "uutta ulkopolitiikkaa". 70-luvulla Kekkonen huolestui, kun puolueettomuus joutui nuordemareiden hampaisiin. SDP saavutti ainakin yhden tavoitteen: ulkoministeriö demarisoitui vauhdilla.
Tammikuussa 1970 Suomeen perustettiin DDR:n tunnustamiskomitea, jonka tavoitteena oli edistää ns. Saksan kysymyksen ratkaisua. (Tuolloin edistyksellisten voimien velvollisuus oli vaatia Saksojen tunnustamista.) Komitea oli kommunistivetoinen, mutta siihen osallistui SDP:n ja keskustapuolueen vasemmistoa. Sen varapuheenjohtaja oli Tarja Halonen.
Monesta tuli tuohon aikaan aktiivinen Neuvostoliiton ja DDR:n ystävä. Kutsuista lähetystöjen kokkareille kilpailtiin. Jokaisella arvonsa tuntevalla poliitikolla oli oma kotiryssä, toisilla kaksi, jopa kolmekin. Vaistomaisesti kuitenkin ymmärrettiin: älä koskaan anna paperia äläkä ota rahaa.
Pulputtamista ja avualista informointia ei tulkita vakoiluksi. Papereiden luovuttaminen sitä taas on. Ero on kuin veteen piirretty viiva. Itse kunkin on pitänyt se tajuta - eivätkä kaikki hairahtuneet. Mutta edes suomettumisen ajan henki ei poista henkilökohtaista vastuuta.
Tasavallan presidentin Alpo Rusia koskeneet kannanotot Lauantaiseura-ohjelmassa olivat hivenen hämmentäviä. Hänen mielestään pitää muistaa, että "historiaa katsotaan aina taaksepäin ja silloin ollaan tavattoman viisaita".
Yhden paljastuksen Halonen teki: avustajien taustoja ei ole tutkittu. Ehkä se ei ole tarpeen. Supo tietää kaiken Jaakko Kalelasta. Se tietää varmuudella kaiken lehdistöavustajan stalinistimenneisyydestä. Supo tietää kaiken myös tämän hetken päättäjien menneisyydestä.