Perhe Putkonen sai sunnuntaivieraaksi väsyneen poikamiehen, joka ei ovikelloa soittaessaan muistanut, kuinka lapsille pitäisi puhua. Päivän aikana tuli selväksi, että lapsiperheessä syödään useammin kuin sinkkutaloudessa.
"Vaan onneksi ei sentään ehditty tehdä pentuja", puuskahtaa oululainen 34-vuotias rokkari tilittäessään viimeisintä eroaan paikallisessa kapakassa.
"Ehtii ne sitten joskus", jatkaa aktiivista reppumatkailua harrastava 30-vuotias skeittari nyökytellen.
"Itse haaveilen merille lähtemisestä", tuumaa 32-vuotias näyttelijä samasta pöytäseurueesta.
"Ei olisi kenellekään oikein tehdä lasta nyt", hän jatkaa perusteluaan näpläten kihlasormustaan.
Tuttuja lauseita, etenkin "jätkien" keskuudessa. Yleisin lausahdus kuitenkin kuulostaa olevan se klassinen "Enhän kykene huolehtimaan edes itsestäni, miten sitten lapsesta?"
Ikinuorten travellereiden, elämäntapaintiaanien ja muiden hivenen keskiluokasta poikkeavaa elämäntyyliä kunnioittavien miesten keskuudessa tunnutaan empiirisen tutkimuksen perusteella pidettävän lasten saamista usein yhtenä pahimmista "mokista", mitä voi tehdä. Sehän on oman elämän loppu, vai onko?
Peto seurasi lapsiperheen sunnuntaipäivää. 31-vuotiaalle, toistaiseksi lapsetonta ja ehkä hivenen boheemiakin elämää elävälle toimittajalle jo vierailuaikataulun suunnittelu aiheutti kevyttä nikottelua. Sunnuntaisinhan koisitaan ainakin puolille päivin? Ainakin.
"Arkisin lapset heräävät aamuseitsemältä, mutta sunnuntaina nukutaan pitkään ja noustaan vasta yhdeksältä", Antti Putkonen, 32, myhäilee uniselle vieraalle kotiovellaan.
Putkonen asuu yhdessä 30-vuotiaan Maija-vaimon ja lastensa kanssa omakotitalossa Oulun Nokelassa. Perheeseen kuuluu heidän lisäkseen Kiia, 5 ja puoli, Pinja, melkein 3, ja viiden viikon päästä lasketun ajan mukaisesti maailmaan putkahtava "Pikku-Erkki". Lisäksi kotia piristää lähemmäs seitsemänvuotias koiraherra Vallu.
"Ensimmäisen lapsen hankkiminen oli jotenkin äärimmäisen luonnollinen juttu, ei kai me sitä erikseen mitenkään pyritty tehtailemaan, mutta ei välttelemäänkään", Maija muistelee ja katsahtaa kysyvästi miestään.
"Eikö se ole klassinen vauvan esiaste tuo koira? Siitä meni Kiian syntymään reilu vuosi, kun oltiin Vallu saatu vaivoiksemme", Antti-isä naureskelee ja rapsuttaa eläintoveriaan.
Pariskunta kihlautui pari vuotta tutustumisensa jälkeen vuonna 1998, ja hääkelloja kilkuteltiin 2002. Kiian ollessa vajaan kolmen ikäinen syntyi Pinja, joka ottaa heti kertoakseen tärkeät uutiset.
"Äitin vatsassa on Pikku-Erkki ja se tulee keväällä", muroista, leivästä ja maidosta koostunutta aamupalaansa lopetteleva Pinja hihkaisee ja jatkaa ylpeänä suoraan silmiin katsoen.
"Ja sitten minusta tulee isosisko."
Niin, miten lapsille on tapana puhua?
Jostain hyvin kaukaa muistuu mieleen, että ärsyttävän tylsät aikuiset lässyttivät ja taputtelivat päätäni suurilla kourillaan. Alemmuudentunnehan siitä tuli - puhuivat kuin sairaalle. Sekin oli ikävää, kun aikuiset keskustelivat omista tekemisistä kuin en itse olisi ollut lainkaan paikalla. Miten typerinä sitä silloin heitä pitikään! Viisaita aikuisia.
"Mitäs Kiia olet mieltä päivänpolttavasta Gazan tilanteesta", kysyn kuin aikuisilta ja saan vastaukseksi kummeksuvan ja ujon katseen. Yritän demonstroida tilannetta tyhjillä cd-koteloilla.
"Jos tämä olisi Ruotsi ja tämä Suomi, niin siellä on semmoiset kuin Israel ja Palestiinan alue. Molemmat ovat sitä mieltä, että se toinen maa on niiden oma, ja nyt ne ampuu raketteja", selitän ilmeisen vaikeasti.
Pinja kiipeää rohkeasti kiikkumaan polvelle, ja Kiialla on huomattavasti mielenkiintoisempaa puhuttavaa kuin Gaza.
"Minulla on oma kello ja osaan katsoa sitä," hän sanoo ylpeänä ja vaikenee viisaasti maailmanpolitiikasta.
Onhan ne söpöjä, ei siitä mihinkään pääse. Mutta miten niille pitää puhua?
"Meillä on sellainen linja, että lähes kaikkea saa lasten kuullen puhua. En usko, että salailemalla saavutetaan mitään. Kyllä lapsi ymmärtää, jos asioita yritetään piilotella ja puhutaan esimerkiksi englanniksi vaikeammista asioista. Kuulkoon lapsi kotonaan ne kirosanat ja muut, koska he kuulevat ne kuitenkin viimeistään koulussa. On helpompaa sanoa, että tällaisia sanojakin nyt vain on olemassa, ja opettaa ennemminkin sitä, missä niitä on sopivaa käyttää", Antti valaisee kasvatusmetodeitaan.
"Ja minä olen niin suorapuheinen, että kyllä ne kirosanat lipsahtavat väkisinkin joskus lasten kuullen", Maija-äiti naurahtaa.
Aikuisten jutut ovat tytöille selkeästi tylsiä. He haluavat ulos, hiihtämään.
Pukeminen näyttää aikamoiselta haasteelta, vaatteita vedetään lukuisia kerroksia alimmista päällimmäiseen. Koko operaatio kestää reilun vartin, vaikka Kiia osaa pukea itse jo lähes kaiken. Pelkästä katsomisestakin tulee hiki. Oma sunnuntairutiinini käsittäisi tässä vaiheessa päivää korkeintaan kylmän virvoitusjuoman hakemisen jääkaapista.
"Voi, tähän tottuu", vakuuttaa Antti Putkonen pokkana.
Ja kyllähän ulkoilu virkistää. Lapset ovat täynnä elämää ja riemua, heidän iloonsa on helppo yhtyä. Ehkä lasten kautta pääsee myös itse nauttimaan niistä iloista, jotka ovat enää kaukaisia muistoja.
"Kyllä elämänilo tarttuu. En koe menettäneeni mitään, vaikka lapsia on jo tässä iässä. Tietenkin joskus harmittaa hetken, kun kaverit lähtevät villeinä ja vapaina baariin lauantai-iltana, mutta viimeistään seuraavana aamuna katumus on kadonnut täysin. Enemmän olen lasten kautta saanut kuin menettänyt", Antti pohtii.
"Jäihän meillä tosin se New Yorkin -matka väliin", Maija kuitenkin muistuttaa leikillään.
On selvää, että lapset vähän rajoittavat menemisiä, mutta Putkoset kertovat, että myös omalle elämälle jää sijaa. Maijalla on työnsä Oysissa, harrastuksensa ja omat ystävänsä. Antti pyörittää yritystään kotikellarissa, opiskelee Lapin yliopistossa tekstiilialaa aina joutaessaan ja ehtii lisäksi hengailemaan kavereiden kanssa.
"Järjestelykysymyksiä ne vain ovat, onneksi on lapsenlikkasisaruksia ja mummola. Kahdenkeskistä aikaakin saa järjestettyä", Antti kertoo.
Puolilta päivin syödään lounas. Ruokana on tänään kaikkien herkkua - nakkikeittoa. Kotiaskareet jakaantuvat Putkosten perheessä aika tasan. Mitä nyt isä keskittyy hivenen enemmän kokkailuun kuin siivoamiseen.
Lounaan jälkeen Pinja tarvitsee tunnin parin päiväunet ja vanhemmat ehtivät puuhailla omiaan. Kiia haluaa katsoa lempielokuvaansa Eemeliä dvd:ltä.
Auvoinen rauha laskeutuu taloon. Se loppuu, kun Pinja herää ja alkaa se lasten työ, leikki.
Ensin kuitenkin syödään, taas. Nyt on tarjolla leipää ja hedelmiä sisältävä välipala. Jos olisi tavallinen sunnuntai, pitsanhaku alkaisi varmaan olla ajankohtaista, mikäli olisin vielä päässyt sängystä ylös.
"Leikeissä ei juuri tarvitse olla itse mukana, tytöt hoitavat ne keskenään", Maija kertoo tyytyväisenä.
Tämän hetken suosikit ovat kotileikki ja nukketeatteri, jota tytöt esittävät mielellään myös meille aikuisille. Pääsemme nauttimaan Nallet syövät jäätelöä -lyhytnäytelmästä sohvanäyttämöllä.
Ja sitten on jo päivällisen aika. Uuniperunat, salaatti ja pihvit maistuvat kaikille. Antti pyöräyttää luumukiisselin jälkiruuaksi. Syönnin jälkeen leikit jatkuvat ja tytöt virittävät Herra Hakkarais -lautapelin. Vanhemmat voivat lepäillä hetken sohvalla.
"Tämä iltavilli on ehkä pahin", Maija puuskahtaa, kun pelailujen ja muiden jälkeen alkaa varsinainen ralli. Lapset pyörivät ympäri olohuonetta ja keittiötä. Energian määrä on valtava. Eihän se uni tule, jos energiaa ei johonkin pura. Vaikka pieneen nahisteluun.
"Pahin yhdistelmä on varmaan se, että itse on väsynyt mutta lapsi on virkeä. Silloin voi joutua turvautumaan pieneen lahjontaan, vaikka piirrettyjä sisältävän dvd-levyn muodossa, jotta saa itse vähän rauhaa. Hienointa on, jos on itse pirteällä päällä ja lapsella on sama fiilis. Silloin leikeistä ja muista todella nauttii", Antti kuvailee.
Ennen nukkumaanmenoa syödään tietenkin vielä iltapala, kaakaota ja leipää. Ja sitten on isän aika soittaa kehtolaulu kitaralla.
Lapset menevät yleensä nukkumaan kahdeksan aikaan illalla ja tarvitsevat unta lähes kaksitoista tuntia. Liian nipoja ei Putkosilla kuitenkaan olla, joskus valvomisessakin voi toki vähän joustaa.
On aika hyvästellä lapset ja painua ulos kirpeään pakkasiltaan. Perheidylli jää taakse. Siellä lapset nukkuvat tuhisten omissa sängyissään ja vanhemmat ovat käpertyneet olohuoneen lukunurkkaukseen.
Vilkaisen omakotitalon ikkunoista kajastavaa valoa pientä haikeutta tuntien. Mieleen muistuu legendaarinen laulu Lucky Luke
-sarjakuva-albumien lopusta, jossa päähenkilö ratsastaa auringonlaskuun kohti uusia seikkailuja ja laulaa: "I´m a poor lonesome cowboy, and a long way from home..."
Olo tuntuu samaan aikaan vapaalta ja tyhjältä.
Pitäisiköhän sitä harkita?
Joskus...