Suomalainen luottaa tutkimusten mukaan eniten poliisiin. Se ei ole ihme, sillä poliisi on ammattitaitoinen, monipuolisesti koulutettu asiakaspalvelija.
Poliisi on osa valtion voimankäyttökoneistoa. Nimi kuulostaa rumalta, totalitaristiselta, mutta kyse on järjestyksen säilyttämisestä. Voimankäyttömonopolin suojissa poliisi valvoo lakien ja asetusten noudattamista.
Valtion käyttämä voimankäyttöoikeus on koettu järkeväksi ja tasapuoliseksi. Kansalaisen ei tarvitse tarttua haulikkoon saadakseen asiansa toimitettua. Oikeuslaitoksineen malli takaa perustuslain mukaiset vapaudet ja oikeudet. Ketään ei murjota, ei yksilöä eikä yhteisöä.
Miksi ihmeessä vakiintunut järjestys halutaan ehdoin tahdoin purkaa?
Muutamiin suomalaiskaupunkeihin viime syksystä alkaen ilmaantuneet katupartiot eivät tarkoita niin viatonta avuliaisuutta kuin osa kansanedustajista ja poliisijohdosta näyttää luulevan.
Ken ymmärtää katupartioita, ei ymmärrä yhteiskunnan kokonaisuutta.
Kemistä laajentunut Soldiers of Odin -nimeä käyttävä katukaartiliikehdintä sanoo turvaavansa maahanmuuttajien tärvelemää katurauhaa.
Odinilaisissa on mukana väkivaltarikoksista tuomittuja. Ryhmän perustaja on tunnustautunut kansallissosialistiksi. Taustat eivät herätä luottamusta.
Odin-kirjailtujen pilottitakkien sisässä sykkii ”valkoinen rotuaate”. Kiitos perustuslain, Suomessa saa kannattaa mitä aatetta tahansa. Mutta niiden kävelyttäminen miesporukassa öisillä kaduilla on eri asia. Se ei kuulu meikäläiseen elämänmenoon.
Kun näkökyvyn peittää rotuopin pottusäkki, silloin ei päde oikeus eikä tasa-arvo.
Pahin vaihtoehto on, että palanen valtiolle kuuluvaa voimankäyttöoikeutta siirtyy kaarteille.
Voimankäyttö liukuu vääriin käsiin pikkuhiljaa, huomaamatta. Toiminta alkaa kohteliaasti, jolloin moni keskiverto kansalainen suorastaan pitää katupartiolähtöisestä turvallisuudesta.
Sitten partiointi muuttuu katu kadulta omankädenoikeudeksi. Sattuu yksittäiseksi ylilyönniksi vähätelty tapaus, vähän ajan päästä toinen, kohta kolmas.
Pilottitakeille kulkeutunut valta saa pesäpallomailan muodon. Mailalla lyödään aatteellisia takakentän kunnareita – eikä kohteena ole virallinen supersarjapallo.
Niin kävi kesällä 1917, kun sekalaiset kodinturvajoukot, suojeluskunnat ja punakaartit ottivat voimankäytön haltuunsa.
Tasavalta yritti perustamisensa jälkeen saada raivon laantumaan, mutta ei siinä vaiheessa onnistunut saamaan voimankäyttöoikeutta itselleen. Alkoi puoli vuotta kestänyt lahtaus.
Niin kävi myös 1930-luvun alussa, jolloin maassa vallitsi äärioikeistolainen viha ja vainoharha lapuanliikkeineen. Ruumiita tehtiin.
Historia ei toista itseään. Odineja on turha verrata mihinkään entisajan patukkahurmokseen. Silti menneisyydestä voi jotakin oppia.
Muilutukset ja pahoinpitelyt loppuivat vasta, kun eduskunta ja poliisi lopettivat väkivallan hyysäämisen. Yhteiskunta otti selvän kielteisen kannan lapualaisiin. Oikeusvaltio havaittiin puolustamisen arvoiseksi.
Suomalaisten kannattaa istua alas ja miettiä kiihkottomasti, millaiseen suuntaan maa on satavuotisjuhlien kynnyksellä menossa. Typeryyden edessä ei kannata katsella vaitonaisena sivuun.