Maaliskuun alussa julkistettiin EU-maissa tehty tutkimus, josta kävi ilmi, että suomalaisnaisista lähes puolet kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä väkivaltaa.
Samasta tutkimuksesta kävi ilmi, että Suomi on EU-maista toiseksi väkivaltaisin paikka. Suomen edelle tässä selvityksessä meni Tanska.
Tulos on tyrmäävä, joskaan ei uusi tai yllättävä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa väkivallalla on pitkät ja historialliset juuret.
Parisuhteessa väkivallan tekijä on useimmiten oma kumppani tai muu läheinen ihminen.
Usein juuri koti on se paikka, jossa voi joutua fyysisen, psyykkisen ja seksuaalisen väkivallan uhriksi.
Parisuhdeväkivaltaa ei pidä ajatella, että mies lyö ja nainen on uhri. Kyllä ne naisetkin osaavat väkivallan vähemmän jalot taidot – niin fyysisen kuin henkisen.
Väkivalta on aina väkivaltaa, olipa tekijä kuka tahansa ja tapahtuipa sitä sitten kotona tai työpaikoilla.
Väkivallan jättämät jäljet ovat pitkät. Väkivaltaa kokeneiden ihmisten kertomuksissa toistuu usein sama kaava. Jo yksi lyönti horjuttaa perusturvallisuutta ja -luottamusta vuosiksi.
Ei tarvitse paljon laskea yhteen tajutakseen miten pitkät jäljet jäävät sellaisesta väkivallasta, joka toistuu vuosi vuoden jälkeen.
Silloin ei enää puhuta yksilön omasta taakasta, vaan taakasta, joka seuraa vielä seuraaville ja sitä seuraaville sukupolville.
Nykyisin väkivaltainen käytös on tullut myös julkisiin tiloihin eli työpaikoille.
Työterveyslaitoksen tekemien laskelmien mukaan reilut 100 000 ihmistä joutuu vuosittain kohtaamaan työssään uhkailua tai fyysistä väkivaltaa.
Monesta työpaikasta on tullut pelon linnake, jossa työtä ei voi tehdä rauhassa.
Asiakaspalvelu- tai hoitotyötä tekevät ihmiset joutuvat ottamaan vastaan paitsi sanalliset uhkailut, myös potkut, lyönnit ja puremiset.
Kouluissa väkivalta on tullut ikäväksi osaksi opettajan työtä ja oppilaiden koulupäivää.
En edes pysty ajattelemaan, miltä lähikaupan tai -kioskin myyjästä tuntuu tehdä yksi työtä iltavuoroissa, kun koskaan ei voi tietää, milloin ryöstöyritys osuu kohdalle.
Siihen, mikä väkivaltaista käyttäytymistä parisuhteessa tai työpaikalla selittää, on varmasti monta selitystä.
Selitykset ja analyysit ovat tärkeitä, mutta niiden lisäksi on mietittävä sitä, mitä tilanteelle voisi tehdä.
Väkivallasta puhuttaessa usein esille nousevat asenteet. Väkivallasta puhuminen on vaikeaa.
Häpeän vuoksi kokemuksista ei haluta kertoa, toisaalta jos väkivallasta puhutaan, asenneilmapiiri voi muuttua vähätteleväksi.
Varsinkin parisuhdeväkivallasta puhuvat leimataan helposti huumorintajuttomiksi feministeiksi ja kukkahattutädeiksi, jotka haluavat vain nillittää turhasta.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehittämispäällikkö Minna Piispa totesi taannoin Kalevan haastattelussa, että suomalaiset hyväksyvät sen, että humalassa voi lyödä.
Ajatellaan, että tällaista tämä elämä on ja väkivaltainen käyttäytyminen saa hiljaisen ja surullisen hyväksynnän.
Vaikenemalla, vähättelemällä, uhrin tai tekijän syyllistämisellä väkivalta ei poistu. Työpaikoilta ongelmat eivät poistu sillä, että työntekijät vaihtuvat.
Väkivaltaa ei pidä sietää missään muodossa, eikä siitä pidä vaieta. Väkivallasta on voitavat keskustella kiihkottomasti, ilman leimakirveiden heilumista.
Silmiä ei pidä sulkea, vaikka miten ajattelisi, ettei asia koske minua. Kyllä koskee. Väkivallan seuraukset maksetaan yhteisestä pussista ja kiristyvänä ilmapiirinä ympäristössä, jossa me elämme.