Lähi-idän huippukokouksen julistukset eivät vielä takaa rauhaa, mutta ne merkitsevät tärkeää mahdollisuutta uudelle alulle kohti kestäviä ratkaisuja.
Egyptin tiistaina isännöimä Lähi-idän huippukokous oli kiistatta tärkeä tapahtuma. Oliko se historiallinen, siitä on vielä liian aikaista sanoa mitään. Se nähdään vasta ajan myötä.
Jos julistetut tulitauot jäävät pysyviksi, jos Israel tahtoo ja pystyy vetäytymään ensi vaiheessa Gazan siirtokunnista, jos neuvottelut pääsevät toden teolla liikkeelle, jos tien päässä odottaa itsenäinen Palestiinan valtio ja rauhanomainen rinnakkainelo, niin silloin tiistain tapaaminen oli toden teolla historiallinen virstanpylväs, ratkaiseva käänne parempaan pitkän väkivallan kauden jälkeen.
Mitään ei kannata julistaa etukäteen silloin, kun jossittelu menee noin pitkälle. Toiveet rauhasta ovat olleet korkealla ennenkin, ja ne ovat romahtaneet savuaviksi raunioiksi. Niin voi aivan hyvin käydä nytkin. Tulitauon voi kyllä julistaa, mutta se toteutuu vain, mikäli kaikki osapuolet todella lopettavat väkivallan käytön. Vuosien mittaan on kylvetty paljon katkeruutta, vihaa ja epäluuloja, eikä aseista ole pulaa.
Silti on tärkeää huomata, että nyt nähty kehitys ei ollut puolisen vuotta sitten edes kuviteltavissa. Näyttää todella olleen niin, että Jasser Arafatin kuolema muutti alueen poliittista tilannetta oleellisesti parempaan suuntaan. Arafatiin henkilöityi liian paljon historian painolastia, eikä mikään uusi alku hänen aikanaan ollut enää mahdollinen. Käytännössä Arafat oli viime ajat johtaja ilman johdettavia: hänen toimistonsa edessä päivysti Israelin panssaroitu asevoima.
Toinen ratkaiseva tekijä oli se, että Palestiinan presidentinvaalit sujuivat kiistattoman demokraattisesti, mikä antoi Mahmoud Abbasille vahvan selkänojan. Palestiinalla on nyt uskottava johtaja, jolla on vahva halu kontrolloida ääriryhmien aseenkäyttöä.
Kolmanneksi Israelissa on pääministeri Ariel Sharonilla nyt tukenaan uusi laajapohjainen hallitus, ja Sharon itse on muuttunut kovalinjaisesta haukasta uskottavaksi rauhanneuvottelujen edistäjäksi.
Neljänneksi Yhdysvallat näyttää palanneen näyttämölle. George W. Bushin hallinto on koko ajan tukenut Israelia, mutta nyt myös Abbas on kutsuttu Washingtoniin, ja uuden ulkoministerin Condaleezza Ricen matka Lähi-itään ajoittui juuri huippukokouksen alle. Tiistain tapaamiselle oli silti hyväksi, että läsnä oli vain alueen itsensä osapuolia: heidän omissa käsissään lopullinen vastuu etenemisestä kuitenkin on.
Viime viikkoina väkivalta alueella on tosiasiassa jo hiljentynyt huomattavasti. Se on osaltaan auttanut keskustelujen käynnistymistä Israelin ja Palestiinan johdon välillä.
Uusimahdollisuus on avautunut, ja jo se on tärkeää. Israelin ja palestiinalaisten vihanpito heijastuu monin ikävin tavoin maailmanpolitiikkaan, ja viime aikainen toivottoman tuntuinen tilanne on antanut otollisen kasvualustan monille ääriryhmille. On rohkaisevaa nähdä, että osapuolet itse vakavissaan yrittävät saada jälleen edistystä aikaan.
Mutta vaikka Sharm el Sheikin huippukokouksessa ei olisi sovittu mitään, Lähi-idässä on edettävä hetki kerrallaan. Päivä ilman räjähdyksiä on hyvä päivä, mutta se ei vielä takaa mitään huomisesta. Nyt on luotu vasta edellytyksiä sille, että vaikeimmista kysymyksistä päästäisiin joskus edes keskustelemaan. On vain toivottava, että ensimmäinen askel eteenpäin ei jää viimeiseksi.