Vaikka kuinka yrittää pysyä mieleltään nuorena, huomaa ainakin jossain mielensä sopukoissa aikuistuneensa, kun huolestuu nuoriin kohdistuvasta ja nuorten aiheuttamasta väkivallasta.
Se ei suinkaan ole uutinen, että 15-20 -vuotiaiden nuorten pahoinpitelyt ovat lisääntyneet viime vuosikymmenten aikana. Valitettava tosiseikka se kuitenkin on.
Kansanterveyslaitoksen julkaisu jo parin vuoden takaa kertoo nuorten kokevan väkivaltaa useammin kuin muu väestö. Ikävää on sekin, että suurin osa nuoriin kohdistuvasta väkivallasta on toisten nuorten aiheuttamaa, sillä lähes 85 prosenttia nuoriin kohdistuneista väkivallanteoista on alle 20-vuotiaiden aiheuttamia.
Turpaan siis otetaan, mutta myös annetaan.
Yksikään suomalainen kunta ei ole enää puhdas lintukoto, vaikka niin haluttaisiinkin uskoa. Tunteet voivat räjähtää, ja median uutiskynnyksen ylittävää väkivaltaista käytöstä voi esiintyä ihan missä tahansa. Sehän on jo nähty.
Esimerkiksi vajaan 23 000 asukkaan Raahessa ihmisiä on viime aikoina puhuttanut useampikin tapaus, joissa ainakin toisena osapuolena on ollut vielä peruskoulua käyvä nuori. Kun kyse on väkivaltaisesta käyttäytymisestä, jonka selvittämiseen tarvitaan poliisia, on vakavuusaste kaukana hiekkalaatikkokähinöistä.
Kaikki ei ole niin kuin pitäisi, jos yläkoululaista poikaa tullaan mättämään päin näköä kesken koulupäivän ja vielä koulun alueella. Jossakin tökkii, jos yläkoululainen tyttö uhkaa äitiään veitsellä.
Eikä kaikki ole kunnossa silloinkaan, jos yläkoululaista tyttöä kalautetaan kättä pitemmällä päähän keskellä kaupunkia.
Viime keväänä Vantaalla järjestetyssä Väkivaltafoorumissa käsiteltiin lasten ja nuorten väkivaltaa ja sen taustoja. Tilaisuudessa käytiin läpi muun muassa Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemää tutkimusta lasten ja nuorten väkivaltakokemuksista.
Sen mukaan kaksi kolmesta vastaajasta oli kokenut henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Pahoinpitelyn tai sen yrityksen kohteeksi ilmoitti joutuneensa joka neljäs nuori.
Kun tutkimuksen tuloksia verrattiin aikuisten rikosuhritutkimuksen havaintoihin, jouduttiin toteamaan, että lapset kohtaavat huomattavasti enemmän väkivaltaa kuin aikuiset.
Yhdenkään ihmisen, eikä varsinkaan lapsen ja nuoren, pitäisi joutua pelkäämään terveytensä ja hyvinvointinsa puolesta. Ei kotikuntansa kaduilla, eikä varsinkaan koulussa.
Olisi hienoa julistaa, että pysähdytäänpä hetkeksi, lasketaan kymmeneen ja aletaan käyttäytyä kuten ihmisten kuuluu käyttäytyä. En kuitenkaan julista, koska tiedän, että yhdellä sanomalehtikolumnilla ei maailmaa paranneta.
Viihdeteollisuus suoltaa jatkuvasti muun muassa elokuvien, tv-sarjojen ja pelien muodossa käyttäytymismalleja, jotka aina joku mieltää oikeiksi. Kun tosielämän ja fiktion raja hämärtyy, syntyy rumaa jälkeä.
Nuoret eivät ole tyhmiä, korkeintaan ajoittain ajattelemattomia. Jo aiemmin mainitussa Kansanterveyslaitoksen julkaisussa todetaan aggressiivisen käyttäytymisen olevan osittain osa ihmisten välistä vuorovaikutusta.
Sen ilmenemismuodot ovat moniulotteiset ja laukaisijana voivat toimia mitä erilaisimmat tilanteet. Aggressiiviseen käyttäytymiseen liittyy usein fysiologinen aggressiotila sekä vihamielisiä tunteita ja ajatuksia.
Nuoruus ei ole helppoa aikaa. Kasvaminen ja kehittyminen kohti aikuisuutta koettelee toisia enemmän, toisia vielä enemmän.
Nuoruusiän kehityksessä on vaiheita, jolloin yksilö voi herkistyä reagoimaan stressiin, vastoinkäymisiin tai vaikeuksiin tilapäiseksi jäävällä, räjähtävällä tavalla. Valitettavasti väkivaltaisen käytöksen jatkuvuus lapsuudesta ja nuoruudesta aikuisuuteen on kuulemma yleistä.