Väkivallan uhreille ahdingosta selviytymisen väylä voi olla kapea ja mutkikas, mutta se on löydettävissä. Tähän tulokseen on tultu Ensi- ja turvakotien valtakunnallisissa Lapsen aika- ja Kriisistä selviytymiseen -hankkeissa.
Useita vuosia kestäneiden hankkeiden päätösseminaari, Naisen ja lapsen selviytymisen polut, alkoi Oulussa tiistaina.
Väkivallan kriisistä selviytymisen prosessi on naisille pitkä. Kokemusten mukaan takaiskut ja uudet kriisivaiheet ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Ne eivät kuitenkaan ole merkki siitä, että nainen itse asiassa haluaa väkivaltaa tai on haluton toimimaan lasten turvallisuuden hyväksi. Juuri niissä vaiheissa nainen tarvitsee apua, jotta pääsisi väkivallasta irrottautumisen tiellä eteenpäin.
Prosessissa on tärkeä rooli myös auttavien tahojen ja viranomaisten tavoilla toimia. Hanke onkin tuonut tietoa monista puutteista palvelujärjestelmässä, mutta tehnyt myös mahdolliseksi erilaisten tuen muotojen kokeilemisen ja löytämisen.
Molemmat hankkeet ovat osoittaneet, että olennaista on puhua asioista niiden oikeilla nimillä, kysyä väkivallasta ja puuttua pieniin vihjeisiin, joita asiakkaat antavat. Myös työntekijän aktiivisuus on tärkeää.
Lapsen aika -hankkeessa työskenneltiin vuosina 1998–2000 yksilöllisesti noin 1 300 lapsen kanssa. Tulokset opettivat, että perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat jäänet usein hyvin yksin. Väkivalta vaientaa ja eristää.