Yhdysvaltain presidentillä on paljon valtaa. Kuulostaa kliseeltä, mutta asiassa on vinha perä.
Valkoisen talon isännän suuri valta perustuu tärkeältä osalta oikeuteen valita omat miehensä ja naisensa virkamieskoneiston keskeisille paikoille. Presidentin vaihtuessa tuhansia korkeita virkamiehiä joutuu työnhakuun.
Presidentin neuvonantajien lisäksi vaihtoon menevät ministerit, ministeriöiden avainhenkilöt, ehkä CIA:n johtaja, keskuspankki Fedin ylin johto, iso osa suurlähettiläistä.
Presidentin nimitysvaltaan kuuluvat myös korkeimman oikeuden jäsenet, joilla on suuri vaikutusvalta perustuslakia tulkitessaan. Korkeimman oikeuden jäsenet valitaan samalla tavalla kuin ministerit: presidentti ehdottaa, kongressi siunaa.
"Presidentillä on loistava mahdollisuus tehdä dramaattisia politiikan muutoksia", sanoo Mikko Saikku, joka toimii Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosenttina Helsingin yliopistossa.
Saikku poimii esimerkin ympäristöhallinnosta, jota hän on seurannut tarkasti. Kun Ronald Reagan valittiin presidentiksi, poimi hän luonnonvarojen käytöstä vastaaviksi avainvirkamiehiksi henkilöitä, joiden kautta luonnonsuojelu ajettiin sivuraiteelle.
Kun virkamiesten vaihtoruljanssi on suoritettu, on uudella presidentillä käsissään niin sanottu hallinto (administration). Kun siis puhutaan Obaman hallinnosta, tarkoitetaan paljon laajempaa alaisten joukkoa kuin pelkät ministerit. Yhdysvalloissa ei käytetä sanaa hallitus.
Kun presidentti kutsuu ministerit koolle Valkoiseen taloon, on kyseessä kabinetti. Ministeritkään eivät ole Amerikan englannissa ministereitä vaan "sihteereitä". Esimerkiksi ulkoministeri on secretary of state ja valtiovarainministeri treasury secretary. Poikkeuksen muodostaa oikeusministeri, joka on attorney general.
Minister-sanalla on Amerikan englannissa useita merkityksiä, mutta useimmilla tulee ensimmäisenä mieleen pappi. Presidentti ei tietenkään pysty kaivamaan omasta tuttavapiiristään tuhansia päteviä. Hänen apunaan on joukko henkilöitä, joiden arvostelukykyyn hän luottaa.
Ratkaisijan paikalla on usein Valkoisen talon kansliapäällikkö, jonka presidentti yleensä valitsee ensimmäisenä. Nyt tässä lankojen vetäjän roolissa on kovapintaiseksi peluriksi kuvattu Rahm Emanuel.
Ketju menee sitten presidentistä alaspäin siten, että ministerit valitsevat ministeriöiden johtohenkilöt, jotka puolestaan poimivat luottomiehensä keskeisten osastojen vetäjiksi.
Mikko Saikku arvelee, että Barack Obama on hyvin tarkka mies henkilövalinnoissaan.
Huteja on silti sattunut. Kauppaministeritarjokkaista kaksi on jo heittänyt pyyhkeen kehään, opetusministeriksi ehdolla ollut Tom Daschle kärysi verokeplottelusta.
Amerikkalaista poliittista järjestelmää ei kannata laittaa vierekkäin suomalaisen systeemin kanssa. Yhdysvalloissa ei ole kyse parlamentarismista. Ministerit ovat vastuussa vain presidentille, joka heidät valitsee ja erottaa.
Parlamentilta eli kaksikamariselta kongressilta tarvitaan ministerivalinnoille hyväksyntä, mutta sen jälkeen ministereiden kohtalo on presidentin käsissä.
Miksi sitten Obama valitsee kabinettiinsa republikaanisia ministereitä? Mitään pakkoa tähän ei ole, sillä kongressin kummassakin kamarissa demokraateilla on tukeva enemmistö.
Yhdysvaltain presidentti ei ole pääministeri, vaikka tehtävät muistuttavat toisiaan. "Presidentti ei ole kongressissa valvomassa hankkeidensa läpimenoa", huomauttaa Katri Sieberg, joka on Tampereen yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori. Obama on yrittänyt luoda puoluerajan ylittäviä siteitä. Talouden elvytyspaketin läpimenoon hän tarvitsi senaatissa kolme republikaanista ääntä, sillä demokraattipuolueelta uupuu kaksi paikkaa määräenemmistöön vaadittavasta 60 paikasta.
Vielä hankalampi on tilanne ollut niillä presidenteillä, joiden virkakaudella kongressissa on ollut kilpailevan puolueen enemmistö. Näin oli esimerkiksi Reaganin presidenttikaudella ja Bill Clintonin kauden jälkipuoliskolla.
Näissä tilanteissa presidentin diplomaattitaidot ovat koetuksella. Kongressi ei hyväksynyt Clintonin talouspakettia vuonna 1995. Viikon ajan liittovaltion laitokset olivat vailla käyttörahaa. Postit ja monet virastot jouduttiin sulkemaan, suomalaiset sukujuuret omaava, mutta Yhdysvalloissa syntynyt ja kasvanut Sieberg muistelee.
"Obamalta odotetaan mahdottomia. Asioiden läpivienti kongressissa on usein vaikeampaa kuin moni suomalainen uskoo", Sieberg muistuttaa.
Asiaan vaikuttaa se, etteivät Yhdysvaltain puolueet muistuta eurooppalaisia puolueita eikä puoluesidonnaisuus aseta samanlaisia rajoituksia.
Varsinkin kongressin alakamarissa, edustajainhuoneessa edustajat ovat yllättävän pienen äänestysalueen edustajia. "He ovat vastuussa selkeästi määriteltävissä olevalle kannattajajoukolle", Mikko Saikku sanoo. Edustajainhuoneen siltarumpupolitiikan vaikutelmaa vahvistaa vielä se, että edustajainhuoneen vaalikausi on vain kaksi vuotta. Vaalikampanja on käytännössä koko ajan käynnissä.