Kaikkea väkivaltaa ei voi kitkeä millään järjestelmillä. Keravan surma kuitenkin osoittaa, että moni mielenterveysongelmista kärsivä nuori on heitteillä.
Keravan Saviolla viime viikonloppuna tapahtunut puukotus järkytti kansalaisia enemmän kuin tavanomaiset surmauutiset. Surmatyön kohde oli nuori tyttö, joka kaiken lisäksi osui uhriksi sattumanvaraisesti. Oli erinomaista, että teon epäilty tekijä saatiin nopeasti kiinni, mutta samalla tiedot surmaajasta herättivät uusia, piinaavia kysymyksiä. Mikä 18-vuotiaan nuoren miehen mielen oli saanut niin raiteiltaan, että seurauksena oli verityö? Yhtä olennainen kysymys on, oliko nuorukaisen vakavia ongelmia havaittu. Ainakin näyttää siltä, ettei niihin ollut osattu tarttua riittävän tehokkaasti.
Tehtyä ei Saviolla saa tekemättömäksi, eikä olennaista ole etsiä syyllisiä. Keravan tapauksen pitäisi kuitenkin toimia herättelijänä, jotta uusia, samanlaisia tapauksia ei vastedes tulisi. Se voi olla mahdotonta, mutta siihen pitää silti pyrkiä. Samantyyppisiä, aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten järjettömiä tekoja on Suomessa nähty viime vuosina liian monta, pahimpina koulusurmat Tuusulan Jokelassa viime syksynä ja joitakin vuosia aiemmin Myyrmannin räjähdys. Tapaukset ovat viiltäneet suomalaisten sielua myös siksi, että suomalaista yhteiskuntaa on totuttu pitämään enemmän tai vähemmän lintukotona.
Savion surmaan tapaukseen nuo kaksi aiempaa tapausta yhdistyvät tekijänsä mielenterveysongelmien takia. Tiedot Keravalta kertovat, että nyt vangittuna olevan nuoren miehen motiivina olisi ollut hoitoon pääsy. Jos hän ei nähnyt muuta tietä päästä tavoitteeseen kuin tehdä surmatyö, vikaa on silloin hoitojärjestelmässä. Joko hoitoa on tarjolla liian vähän tai se ei muusta syystä tavoita kohteitaan. Keravalla nuorisopsykiatrian klinikalle on kolmen kuukauden jonot. Tilanne on yhtä huono monella muullakin paikkakunnalla.
Keravan puukottajan ongelmien kerrotaan alkaneen jo ala-asteella. Tiedossa ei ole, onko hän saanut ongelmiinsa ammattilaisten apua. Kaikkia epätoivoisia tekoja ei toki heidänkään avulla saada estetyiksi mutta varmasti vähennetyiksi. Avun saamatta jääminen ei tietenkään poista yksilön vastuuta teoistaan.
Tutkimusten mukaan yhä suurempi osa nuorista voi Suomessa paremmin kuin vielä sukupolvi tai kaksi sitten. Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma totesi Ilta-Sanomissa, että on kuitenkin pieni ryhmä, joka voi entistä huonommin ja on valmis entistä rajumpiin väkivallantekoihin. Vaikka Lauerman mukaan impulsiivista väkivaltaa tulee aina olemaan, mielenterveysongelmista kärsivien nuorten hoitoon pääsy on hänestä ehdottomasti liian hidasta valtaosassa Suomea.
Jos Lauerman arvion vie käytännön elämään, kysymys lienee ennen kaikkea siitä, että päättäjät eivät ole ohjanneet lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin riittävästi resursseja, siis työvoimaa ja rahaa. Kunnista varmasti löytyy perustelunsa muillekin menokohteille, mutta lopulta kysymys on aina arvostuksista. Mitä siis vielä pitää tapahtua, jotta arvostukset muuttuvat ja resursseja lasten ja nuorten mielenterveyteen alkaa löytyä?
On hyvä, että Suomeen ollaan laatimassa kansallista mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaa. Toivottavasti siinä nyt Jokelan ja Savion jälkeen esitellään uusia ajatuksia nuorten mielenterveysongelmien hoidon kohentamiseksi. Uusillakaan ajatuksilla ei silti pötkitä pitkälle, jos niiden käytännön toteutukseen ei anneta voimavaroja. Niistä päätetään ennen kaikkea kunnissa. Toivottavasti teema nousee näkyvään keskusteluun tulevan syksyn kunnallisvaaleissa.