Edessä on pelottava tulevaisuus. Taivaalta ei ehkä sada tulikiveä - vielä - mutta muuten oltavat ovat tuota pikaa tukalat ja äärimmäisen vaikeat. Jopa niin vaikeat, että kuukahdamme taakan alle ja joudumme etsimään ulospääsyä raskaan kiven alta.
Ajat ovat valoisat lähinnä tuomiopäivän julistajille, joille riittää kysyntää. Synkkien aikojen ennustaminen voi ja elää vahvana. Mitä pahempi analyysi, sen parempi.
Emme koskaan usko, että voimme olla voittajia. Tappio on sen sijaan olennainen osa luontoamme. Pientäkin menestystä vaanii nurkan takana takaisku, joka palauttaa tilapäisesti kohonneen itsetunnon sinne, minne se kuuluukin eli alas.
Ylpeys käy lankeemuksen edellä, on meihin iskostettu ja vääjäämättä itseään toteuttava ennuste. Rangaistus on odotettu, sillä ehdittiinhän tässä jo hetki kuvitellakin, että asiat sujuisivat hyvin.
Onko kyseessä viisas varovaisuus vai ikuinen epäonnistumisen pelko? Kun ei toivo liikoja, ei sitten petykään. Maton reunalta putoaminen ei koske kovaa.
Emme yksinkertaisesti kestä hyviä aikoja, vaan aina pitää olla veitsi kurkulla tai vain nenänpää vedenpinnan yläpuolella. Yksinsuorittaminen ja uhkakuvilla mässäily on osa tätä pakkomiellettä.
Viime aikoina ekonomistien ja poliitikkojen retoriikka onkin liikkunut laman manaamisessa, jota seuraa väistämättä maailmanloppu ja tuho. Huonojen aikojen ennakoinnissa tahtovat sopivat ja asiaa parhaiten kuvaavat ylisanat loppua kesken.
Talouspoliittista keskustelua viime aikoina seuratessa ei ole voinut välttyä ajatukselta, että eurokriisi ei taltu, uusi talous- ja vakausliitto tulee liian myöhään, hitaan kasvun aika taittaa kestokyvyn, rahoitusvakausvälineiden miljardit lankeavat joka tapauksessa maksettavaksi, pysyvän kriisirahaston määräenemmistöpäätösmenettely jyrää meidät, sijoittajavastuu ei toteudu ja olemme muiden vietävissä.
Lopulta syöksymme surman suuhun ja federalismin kitaan.
Kun euro lopulta kaatuu, koemme ainutlaatuisen syvän ja karmaisevan laman, jota emme ole pystyneet kuvittelemaan pahimmissa painajaisissakaan.
Ne vie meiltä tuhkatkin pesästä. Hyvinvointivaltio on sen jälkeen mennyttä, joudumme Kreikan tielle ja ehkäpä jopa pyyhkiydymme kokonaan kartalta. Enää puuttuvat miehitys, kidutus, raiskaukset ja kyyditykset. Jäikö jotain vielä puuttuman?
Talouskriisistä puhuttaessa viihdytään apokalyptisissä tunnelmissa ja herkutellaan kauhukuvilla. Jälkiviisastelu kukoistaa. Erityisen tympeänä se on ilmennyt presidentinvaalikampanjoinnissa. Siinä rytäkässä unohtuu, että impivaarakin saattoi olla ankea ja kova paikka.
Julkisuudessa puhutaan vaikeaa kieltä. Fiskaaliset termit, nimilyhenteet bondeineen, jälkimarkkinoineen ja keskuspankkeineen menevät yli ymmärryksen. Roskapankki ja kahden asunnon loukku ovat suomalaisille tutumpia ilmauksia.
Entinen kansanedustaja, psykologi ja Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri arvioi äskettäin Kuusamossa, että jatkuva uutisointi euroalueen ja maailmantalouden luhistumisesta horjuttaa kansalaisten mielenterveyttä. Eikä ihme, sen verran paatoksellista tarinaa on viime aikoina nautittu.
Totta on, että väärään hyvänolontunteeseen ei pidä tuudittautua, mutta jatkuva epämukavuusalueella olo aiheuttaa myös seurauksia. Motivaatio ja tulevaisuudenusko katoavat jatkuvassa vyörytyksessä, jossa pääosassa ovat uhkakuvat.
Taloudesta tulee luonnonlaki, jota ihmiset eivät voi järkevillä päätöksillä ja teoilla hallita, vaan se hallitsee meitä mielioikkujensa mukaan. Tässä on hyvä muistaa, että Virossa eurokriisi nähdään solidaarisuusprojektina. Niin maassa, jossa keskipalkka on alhaisempi kuin Kreikassa.