Muistelen, että omassa väitöstilaisuudessani paikalla ollut sukulainen kehui väitöstilaisuutta jännittäväksi miekkailuotteluksi minun ja vastaväittäjän välillä. Samalla hän ihmetteli, miksi en ollut keksinyt itse väitöskirjaan mitään itse, vaan usean kappaleen lopussa oli alaviitteen numero, joka viittasi johonkin muuhun kirjaan, joita löytyi lopun kirjallisuusluettelosta monta sivua.
Väitöskirjalla on kaksi historiallista juurta. Väitöskirjan ensimmäinen historiallinen traditio on oratio obliqua, mikä tarkoittaa toisen lausumien selostamista suoran lainauksen asemesta. Turun akatemiassa opiskelijan oli maisterin arvon saavuttamiseksi julkaistava kaksi opinnäytettä. Ensimmäinen väitöskirja oli harjoitus eli pro exercitio, jonka tarkoituksena oli harjaannuttaa opiskelijaa tieteelliseen kirjoittamiseen ja keskusteluun.
Pro exercitio oli yleensä ohjaavan professorin kirjoittama. Jatko-opiskelijan tehtävänä oli painatuskulujen maksaminen, teoksen lukeminen ja sen puolustaminen väitöstilaisuudessa. Varsinainen maisterinväitöskirja oli respondentin itsensä laatima opinnäyte, mutta käytännössä ohjaavan professorin osuus myös sen laatimisessa oli suuri.
Väitöskirjan toinen historiallinen juuri on henkinen miekkailu. Renessanssihoveissa Keski-Euroopassa ja Englannissa miekkailu alkoi kehittyä sodasta riippumattomaksi aateliston harjoittamaksi hengenvaaralliseksi taiteeksi 1400-luvun lopulta lähtien. Ranskassa Ludvig XIV:n hovissa kaksintaistelut olivat aatelismiesten arkista huvia. 1500-luvun lopussa peräti reilut 10 000 ranskalaista sai surmansa kaksintaisteluissa. Vielä 1800-luvulla filosofi ja Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen perustaja Ferninand Lassalle (1825-1864) kuoli kaksintaistelussa.
Valistusajattelijat korostivat, että kynä on miekkaa vahvempi. Tiede ja filosofia olivat henkisiä kamppailulajeja aateliston fyysisen miekkailun sijaan. Miekkailu pitää sisällään kolme elementtiä, jotka ovat hyökkäys, puolustus ja vastahyökkäys. Vastaavasti väitöskirjan ajatus viimeistään 1800-luvulta lähtien on ollut paitsi opinnäyte myös itsenäisen ajattelun tuloksena syntynyt teesikokoelma, jota väittäjän on kyettävä puolustamaan taitavaa ja harjaantunutta vastaväittäjää vastaan. Koska kyseessä on tyypillinen kamppailulaji, sen harrastajalla on oltava voittamisen halua.
Väitöskirjan on oltava tieteellinen teos erotuksena runokirjasta, seikkailuromaanista tai oppikirjasta. Tieteenfilosofiassa ajatellaan yleensä, että tieteellisen metodin noudattaminen toimintaprosessissa tuottaa laatua. Hans Reichenbach esitti, että tieteellinen toiminta jakaantuu keksimiseen ja oikeuttamiseen.
Keksiminen ei toimintana täytä niitä ehtoja tieteellisyydelle, joita oikeutettaessa noudatetaan. Luova keksiminen on jokaiselle väitöskirjailijalle syvästi henkilökohtainen prosessi. Tietokone ei pysty kirjoittamaan väitöskirjaa. Tietokoneen tuottama laadukas tulos perustuu perinteisesti matemaattisten algoritmien, ohjauskaavojen, varaan, kun taas tutkijan tapa keksiä on vaikeasti standardisoitava ja kuvattava prosessi.
Väitöstilaisuus on henkinen miekkailuottelu. Respondentti puolustaa teesejään julkisessa miekkailuottelussa eli disputaatiossa tiedekunnan määräämää vastaväittäjää eli opponenttia vastaan. Julkinen opinnäyte esitetään vilpittömien ja rehellisten tarkastajien arvioitavaksi. Vastamiekkailijoita voi olla useita. Väitöstilaisuutta valvoo kustos, miekkailuottelun tuomari.
Miekkailusäännöillä pyritään estämään kohtuuttomuudet. Miekkailu ei saa koskaan olla väkivaltaista tai kostonhimoista. Säännöt kunnioittavat lajille tyypillisiä ritarillisia perinteitä. Miekkailija tervehtii aina vastustajaansa ja tuomaria, ja ottelu myös päättyy kättelyyn.
Väitöskirjan kestävä merkitys rakentuu kolmelle periaatteelle, jotka seuraavat Jürgen Habermasin tiedonintressejä. Kolme tiedonintressiä ovat tekninen, hermeneuttinen ja emansipatorinen. Väitöskirja tuottaa usein teknisen ongelmanratkaisun asetettuun tutkimuskysymykseen. Väitöskirjoilla on myös tärkeä merkitys tiedon tallentamisessa ja siirtämisessä seuraavien sukupolvien tulkittavaksi. Hermeneuttisella spiraalilla tarkoitetaan opillisen perinnön yhä uudelleen tapahtuvaa, sukupolvi sukupolvelta rikastuvaa tulkintaa.
Emansipatorisen tiedonintressin pääpiirre on kriittisyys. Kriittisyyden ansiosta yliopisto kykenee synnyttämään uutta tietoa. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen -romaanissa kuvataan muinaista egyptiläistä lääketiedettä perinteen ja rituaalien siirtona sukupolvelta toiselle. Modernin tieteen peruspiirre on sen sijaan sen itseään korjaavuus. Tiede pystyy myös kyseenalaistamaan yhteiskunnallisia totuuksia. Emansipatorisuuteen sisältyy ajatus vähemmistöjen vapauttamisesta yhdenvertaisuuteen. Tämä koskee jokaista meistä, koska Julia Kristevaa mukaillen: muukalainen asuu itsessämme.
Vaikka väitöskirjan historiallinen juuri on miekkailussa, ovat sekä väittäminen että miekkailu, muuttuneet turvallisemmiksi aikojen kuluessa. Kun radikaaleja teesejään esittäneet väittelijät, kuten Giordano Bruno, olivat vielä renessanssiajalla vaarassa päätyä polttoroviolle, tarvitsee nykyinen yhteiskunta jatkuvasti niin tietojen kuin arvojen kyseenalaistajia, koska kapitalismin toiminta on sidoksissa uusien tarpeiden, ongelmien ja tuotteiden jatkuvaan keksimiseen. Esimerkiksi kriittinen tieto ilmastonmuutoksesta on synnyttänyt kokonaisen uuden teollisuudenhaaran, joka tuottaa omistajilleen merkittävät voitot.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.