OLYMPIALAISET: Italian Jacobs pinkoi satasen olym­pia­voit­ta­jak­si Eu­roo­pan en­nä­tyk­sel­lä

Väitös: So­ta­van­kien kohtelu Suo­mes­sa muis­tut­ti kan­san­mur­haa

Suomalaisten hallussa oli jatkosodassa vähintään 67 000 neuvostovankia, joista noin joka kolmas menehtyi.

Suomalaisten hallussa oli jatkosodassa vähintään 67 000 neuvostovankia, joista noin joka kolmas menehtyi. Suurin osa kuoli nälkään.

Vankien kohtalo on synkimpiä lukuja itsenäisen Suomen historiassa. Tällä mittarilla maa oli lähempänä natsi-Saksaa ja Stalinin Neuvostoliittoa kuin länsimaisia demokratioita.

Historiantutkija Mirkka Danielsbacka tulkitsee tuoreessa väitöskirjassaan, että sotavankikatastrofi oli seurausta suomalaisten syvästä välinpitämättömyydestä venäläisvankien henkeä ja terveyttä kohtaan. Sitä selittää ihmisluonnon taipumus itsepetokseen, vastuun välttelyyn, muukalaiskammoon ja vihollisen epäinhimillistämiseen.

– Sota-aika ja koko silloinen mielenmaisema loivat ympäristön, missä välinpitämättömyys pääsi kehittymään, Danielsbacka tiivistää.

Vankien ruoka-annokset minimaalisia

Vankien määrä nousi odotettua suuremmaksi, joten leirit olivat ahtaita ja taudit levisivät. Kysymys oli kuitenkin ennen kaikkea ruuasta. Vankien annokset olivat niin pieniä, ettei niillä tullut toimeen edes levossa, saati raskaissa ulkotöissä.

Maan elintarviketilanne oli niin huono, ettei ruokaa riittänyt omillekaan kansalaisille. Vangeista poiketen suurin osa suomalaisista pystyi kuitenkin hankkimaan lisäravintoa säännöstelyn ohi luonnosta, viljelyksiltä ja mustasta pörssistä.

Maassa oli kuitenkin sen verran ruokaa, että vangit olisi voitu pitää hengissä. Monet tavalliset ihmiset yrittivät auttaa keräämällä heille ruokaa ja vaatteita, mutta viranomaiset lopettivat tällaisen ankaralla kädellä. Vankien kohtelusta päättivät työhuoneissaan istuvat byrokraatit, jotka eivät nähneet hätää läheltä.

– He olivat päinvastoin huolestuneita siitä, että vartijat alkoivat kohdella vankeja liian inhimillisesti ruohonjuuritasolla, Danielsbacka kertoo.

Danielsbackan mukaan sotavankeja ei tietoisesti yritetty tappaa nälkään. Hän ei myöskään kutsuisi tapahtunutta kansanmurhaksi, vaikka näkee yli 20 000 ihmisen joukkokuolemissa samoja elementtejä.

Vankien kurjuuden läheltä näkevien sydän yleensä suli. Tämä näkyi hyvin maataloissa, joihin vankeja lähetettiin työhön. Siellä uusia venäläisiä renkejä pidettiin parhaimmillaan lähes perheenjäseninä.

– Mitä kauemmin läheinen kosketus hätää kärsivään ihmiseen jatkuu, sitä hankalampi hätää on sivuuttaa, Danielsbacka sanoo.

Mirkka Danielsbackan Suomen ja Pohjoismaiden historian väitöskirja Vankien vartijat – Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941–1944 tarkastetaan Helsingin yliopistossa 5.12.