Joka kolmas suomalainen keski-ikäinen mies kuolee viinaan. Tilastokeskus julkaisi tällä viikolla hälyttävät tiedot, että suomalaisten alkoholikuolleisuus on kohonnut huolestuttavan korkeaksi. Erityisesti meitä keski-ikäisiä miehiä tuntuu juopottelu viehättävän, ja seuraukset ovat kauheat.
Sepelvaltimotauteihin menehtyy vuosittain vähän yli 1 300 miestä. Sehän jo tiedetään, ettei miehen sydän kestä rankkaa elämänmenoa, mutta eipä kestä liiallista ryypiskelyä maksakaan. Vuosittain kuolee 1 231 miestä viinaan. Sisäelimet tuhoutuvat, alkoholimyrkytys tappaa, juovuksissa sattuu tapaturmia ja tappoja.
Myös suomalaiset naiset ovat oppineet juopottelemaan ronskisti. Viime vuonna viinaan kuoli yli 300 naista. Vielä viisikymmentä vuotta sitten ei monikaan nainen viinaa juonut saati kuollut liialliseen alkoholin nauttimiseen. Muistan nuoruudestani, että sellainen käsite kuin juoppo nainen oli äärimmäisen harvinainen.
Naiset eivät 1950-luvulla saaneet mennä ilman suojelevaa miesseuraa ravintoloihin. Uskomatonta! Vasta kuusikymmenluvulla heränneen naisasialiikkeen painostuksesta käytäntöä oli pakko muuttaa, ja siitä pitäen naiset ovatkin istuskelleet omissa porukoissaan kapakoissa.
Joskus tulee mieleen, ettei meitä miehiä enää tarvita oikeastaan mihinkään tärkeään puuhaan. Jopa suvun jatkamisesta nykyisin huolehditaan koeputkimenetelmällä, mutta se on jo toinen juttu.
Nyt haluan puhua liiallisesta juopottelusta, josta minulla on omiakin kokemuksia.
Alkoholin suurkuluttajaksi ihminen, niin mies kuin nainenkin, luiskahtaa jotenkin salakavalasti. Olut, viini ja miksei viinakin maistuvat ensi alkuun huumaavan ihanalta. Nousuhumalan iloinen kepeys kuitenkin saattaa muuttua raskaaksi örvellykseksi, ja kun tällaista juomatapaa harrastaa vuosikausia ja vuosikymmeniä, ei siitä hyvä seuraa.
Meidän suomalaisten pitäisi lopultakin opetella nauttimaan alkoholia kohtuullisesti. Ei aina päätä ja mahaa täyteen, ei pitäisi elää kuin viimeistä päivää. Viinan kirous luhistaa kovankin luonteen, ei sille mahda mitään.
Pian koittaa pikkujoulujen rivakka aika. Ennen sitä kannattaa vähän varoa, ettei juopottelu jää puolivahingossa päivittäiseksi tavaksi. Ennen pitkää siinä näyttää menevän henki. Joka tapauksessa kovasta juomisesta seuraa ankara kohmelo.
En malta olla siteeraamatta tänä vuonna ilmestynyttä romaaniani Suomalainen kärsäkirja, jossa alkoholisoitunut pappi kertoo krapulakokemuksistaan. Ihan vaan opiksi itselleni ja kanssavaeltajille:
"- Kun kohmelo tulee, se ei pidä ääntä. Se asettuu ihon alle, ryömii mahaan, se on hiljaa. Mutta siellä se on, sen kyllä tuntee ja sen tietää. Jos on yö, kohmelo ajaa hien otsalle eikä anna nukkua. Jos on päivä, silmiä kivistää, henkeä ahdistaa, kuselle ei jaksa nousta, pitää vyörähtää lattialle ja jotenkin ryömiä keittiöön tai vaikka ulos ellei halua sotkea housujaan.
Papilla oli selvä saarnan nuotti hänen esitellessään kohmeloa. Tuntui kuin hän olisi syvällä sisimmässään ruvennut samaistamaan paholaisen ja kohmelon toisiinsa. Vaikka krapula oli alkoholismista johtuva elimistön myrkytystila, sitä saattoi hyvinkin verrata sielunviholliseen, joka pesiytyy ihmiseen. Molemmat, sekä paholainen että viinanpiru, käyttävät viekoittelevia keinoja ihmistä tuhotessaan. Nousuhumalaa voi kutsua paholaisen keksinnöksi.
- Sitten ne näyt. Kaikenlaisia pikkupiruja heiluu silmien edessä. Kuuluu kummallisia ääniä. Pakokauhu iskee, mutta mihinkään ei pääse. Tietää tulleensa juoppohulluksi. Joku sanoo joskus nähneensä vaaleanpunaisia norsuja. No joo, tuossapa pihalla seisoo ihan oikea norsu.
Papin mielestä elävä elefantti oli tuhat kertaa mukavampi ja helpompi kestää kuin hullujen mielikuvien sairasmieliset otukset.
- Sitten se vapina, kouristukset, jyskyttävä sydän, halkeava pää... oksennus tulee, kuola valuu, suolenpätkä suussa, toinen pää housuissa, hiukset harmaantuvat yhdessä tunnissa, maksa valuu lattialle, kieli on keltainen kuin pappilan seinä...
Entisen kirkonmiehen kohmelokuvaus vaikutti siltä kuin hän olisi vieraillut moneenkin otteeseen juomarin helvetissä. Ihmisten iloksi pantu olut, käytetty viini tai tislattu konjakki olivat papin kohdalla muuttuneet viheliäisiksi myrkyiksi, joihin oli vain kaksi vastalääkettä:
- Lisää viinaa tai kuolema, hallelujaa."
En kuitenkaan halua pelästyttää rakkaita lukijoita moisilla uhkakuvilla. Lopultakin pikkujoulut ovat työelämän vuosittainen kohokohta, joka kauniisti sanottuna antaa puhtia uurastaa koko loppuvuoden työnantajan hyväksi ja oman perheen.
Pikkujouluna työtoverit voivat luoda lämpimiä suhteita toisiinsa rattoisasti seurustellen. Sellaiseen ei ole arkipäivän kiireissä juuri tilaisuutta. Kahvipöytäkeskustelut ovat erikseen, ei niistä suurtakaan elämänmakua työväki saa. Pelkkiä juoruja, kalvavia juttuja, edellisen illan televisio-ohjelmien jälkiviisasta rääviskelyä.
Pikkujouluna kaikki muuttuu, ja niin pitääkin. Joka tapauksessa lähimmälle esimiehelle on syytä tehdä selväksi, että hän on pahimmanlaatuinen nilkki, typerä pyrkyri ja kaikin puolin muutenkin pöljä ihminen.
Seuraavana aamuna on sitten hyvä verrata omaa kohmeloaan edellä mainitun pappiraukan kokemuksiin.
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.