Tämä kuulostaa äärettömän pöljältä mutta on lähestulkoon totta. Kun vuosia sitten alettiin puhua väistötiloista, luulin aika pitkään ihan tosissani, että kyse on väestötiloista. Ajattelin, että sanasta vain jostakin syystä käytettiin Pudasjärven murteeseen vivahtavaa kirjoitusmuotoa. Pudasjärvellähän puhutaan lähes Oulun murteella, mutta tietyt sanat ääntyvät toisella tavalla: esimerkiksi väestö muuttuu siellä väistöksi ja pyyntö hae muotoon hai.
Mutta mitä väistötilassa oikein väistetään, vai väistääkö tila jotakin. Parempi ja ymmärrettävämpi sana olisi vanha tuttu evakkotila. Miksei myös korvaavat tilat tai sinne päin.
Kieli muuttuu ja pakkohan sen on muuttua. Joidenkin asioiden ei kuitenkaan tarvitsisi muuttua. Veikko Huovinen kirjoitti vuonna 1970 ilmestyneessä romaanissaan Lampaansyöjät ulkomongolialaisesta rosvonpaistista, jota hahmot Sepe ja Valtteri valmistavat ja nauttivat antaumuksella.
Mennä tai toissa vuosikymmenellä maauunissa tai sen tapaisissa valmistetusta paistista tuli muotijuttu, mutta sitä alettiin jostakin kumman syystä sanoa rosvopaistiksi. Kukahan sen oikein keksi? Rosvopaisti on ehdottomasti väärä nimitys. Sehän tarkoittaa, että paisti on tehty rosvon lihasta.
Rosvonpaistissa nimikin jo sanoo, että se on rosvon tekemä paisti jostakin lihasta, mutta ei ainakaan rosvon lihasta. Hei Kielitoimisto, tähän huutavaan vääryyteen pitäisi ehdottomasti nyt viimein puuttua.
Pieniä harmeja nuo tuollaiset tietysti ovat. Kielellä ja sanojen käytöllä voidaan aiheuttaa isompiakin vahinkoja esimerkiksi johdattamalla ihmisiä tietoisesti harhaan.
Tämän ajan sanavitsaus on ollut pitkän aikaa haastava. Siis sana haastava, vaikka sanavitsaus on myös niin sanotusti haastava. Kun ei uskalleta sanoa, että jonkin asian tai tehtävän hoitaminen on vaikeaa, hankalaa, tuskallista tai jopa mahdotonta, se onkin sanojien suussa haastavaa tai haasteellista. Poliitikot peittävät voimattomuutensa päivittäin tuohon ilmaisuun. Rock-muusikoillakin on monesti haastavaa ja kovia haasteita.
Joskus toki haasteellisuus ja tai haastavuus ovat sanoina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Eli silloin, kun edessä on jokin voitettavissa oleva hankaluus tai vaikeus. 90-prosenttisesti siis näin ei ole.
Oma lajinsa on arkisten asioiden ylentäminen jollekin korkeammalle tasolle syystä ja toisesta. Ensimmäisestä syystä siksi, jotta asia saisi ansaitsematonta hohtoa ihmisten mielissä. Toisaalta sisältö halutaan hämärtää hienolla ulkokuorella, jotta kansalaiset eivät saisi oikeaa käsitystä asian laidasta.
Tätä ilmiötä esiintyy valtavasti niin valtakunnan- kuin kunnallispolitiikan kielenkäytössä ja asioiden nimeämisissä yhä edelleen.
Aivan turhaan käytössä olevia hienostelusanoja on yhteisöllisyys, jota tungetaan joka paikkaan kohta vessassa käynnistä lähtien. Mitä muuta tämä elämämme on ollut aina ja koko ajan kuin yhteisöllisyyttä? Ei se siitä toitottamalla tai vouhkaamalla kummene.
Päinvastoin, tuntuu että kunnollinen rauhoittuminen ja yksityisyys ovat kaiken hössötyksen keskellä katoava luonnonvara.
Mikä pahinta, monenlaiset typeryydet leviävät tälle meidänkin alallemme, journalismiin. Kävin taannoin tekemässä omastakin mielestäni aivan hyvin onnistuneen pienen reppiksen Jäälin kyläkulmalta. Muistaakseni sellaisia sanottiin joskus kyläreppiksiksi. Sain kuulla sen olevan hyvää yhteisöjournalismia. Ai jaa. Hauskaa, jos näin on.
Onneksi juttuani ei sentään arvioitu voimaannuttavaksi. Se vasta hirveää olisi ollut. Siis ei vihta.