Vielä 1910-luvulla sotaa ihannoitiin. Sitä pidettiin, moni ainakin piti, puhdistavana kokemuksena, kansakuntien karaisuna. Euroopan valtiot olivat tuolloin solmineet mutkikkaita ja kohtalokkaita liittosuhteita, jotka pienikin häiriö saattoi suista pois raiteiltaan. Sarajevossa vuonna 1914 tuo häiriö tapahtui. Kruununprinssi Ferdinandin ampuminen sai liikkeelle tapahtumaketjun, jonka myötä Euroopan valtiot ratsastivat liput liehuen sotaan.
Monta vuotta myöhemmin ne yhä löysivät itsensä kuraisista juoksuhaudoista, joissa miehiä oli kuollut miljoonittain, eikä mikään ollut kuten ennen. Itävalta-Unkari katosi, Venäjällä bolshevikit kaappasivat vallan, Saksa nöyryytettiin nielemään mitä muut sille sanelivat.
1930-luvulla puhe sodasta taas yltyi. Saksa varustautui, kokonainen kansa aivopestiin uskomaan Saksan ylivertaiseen kohtaloon ja sen aseiden mahtiin, ja Hitler sai aluksi toimia kenenkään estämättä. Lopulta, maailmansodan jälkeen Saksa oli raunioina, ja kaikki oli taas mennyt aivan toisin kuin kukaan oli odottanut. Stalinin hallussa oli puoli Eurooppaa.
Seurasi kylmä sota, Punaisen Torin vappuparaatit ydinohjuksineen, väliin kiristyneet ja väliin liennytetyt suurvaltasuhteet, ja eurooppalaisten karu tietoisuus siitä, että seuraavan sodan jäljiltä maanosasta ei olisi enää mitään jäljellä.
Sitten tuon kaiken piti olla ohi, ja tavallaan se onkin. Vainoharhainen usko oman kansan ja sen aseiden ja aatteiden ylivertaisuuteen on Euroopasta poissa, ja on vaikea kuvitella sen pääsevän enää missään vallalle. Jonkinlaisen rokotuksen sentään historia on antanut.
Mutta se ei vielä paljon auta. Niin paljon kuin itse pystyn muistamaan, sodasta ei ole koskaan puhuttu näin paljon - sodasta, joka väistämättä pian alkaa.
Ei niin, etteikö jotain vastaavaa olisi ennen nähty. Argentiina valtasi Falklandin saaret, ja britit lähettivät laivastonsa valtaamaan ne takaisin. Irak miehitti Kuwaitin, ja amerikkalaisten johdolla varustettiin kansainvälinen armeija työntämään miehittäjän takaisin. Entisen Jugoslavian alueella tapahtui kauheuksia, jotka saivat Naton ensimmäisen kerran tositoimiin. Ja äskettäin amerikkalaisjoukot hankkiutuivat Afganistaniin kukistamaan Taleban-hallinnon.
Mutta kaikkiin näihin on ollut selkeä, ymmärrettävä syy. Nyt sen sijaan tunnelma on toinen. Saddam Hussein on paha mies, mutta myös George W. Bushin ja Tony Blairin esiintymisen seuraaminen on omiaan nostamaan kylmiä väreitä selkään.
On vaikea olla tuntematta kasvavaa vastenmielisyyttä, kun seuraa uutiskuvia laivasto-osastojen lähtemisestä merelle. Spekulaatiot sodasta ovat velloneet jo kuukausia, ja sitä kohti näytetään menevän luonnonlain voimalla.
Kukaan ei tiedä, mitä on tulossa. Kaikki ovat varovaisia. Investoinnit hidastuvat; seuraa työttömyyttä ja ahdistusta. Ihmisten turvattomuuden tunne on käsin kosketettavasti lisääntynyt. Miksi kaikki tämä, kenen etuja se palvelee?
Käynti Washingtonissa lokakuussa 2001 vei ajatuksia pohtimaan sitä, millaista oli Berliinissä vuonna 1938. Ei niin, että maita muuten voisi verrata - mutta kyseessä oli maailmanmahdin valtakeskus, joka oli verhoutunut kauttaaltaan tähtilippuihin, puheeseen sodasta ja ilottomaan, pakonomaiseen patriotismiin. Niin pian syyskuun terrori-iskujen jälkeen se ilmapiiri tuntui ymmärrettävältä.
Mutta vuoden 2003 alussa joutuu taas pohtimaan 1930-lukua ja sitä, millaista oli, kun kaikki näkivät ja tunsivat sodan lähestyvän. Se on tunne, jota ei odottanut tulevaksi: vaikutti siltä, että tällainen tapa hoitaa asioita kuului menneeseen maailmaan.
Ei kuulunut, mikä on surullista. Mahdollisesti koko Irakin sotaa ei tule, ehkä se on ohi helposti ja nopeasti, mutta jo sen varjo etukäteen on ollut aivan riittävän pitkä. Irakia syytetään joukkotuhoaseiden kehittelystä; tuolla alueella niitä on jo ennestään ainakin Israelilla, Pakistanilla ja Intialla.
Mikä on muuttunut?
"Olemme astuneet uuteen maailmaan, jossa ainoa tie rauhaan ja turvallisuuteen vie toiminnan kautta", lausui presidentti Bush 17. syyskuuta 2002 esitellessään Yhdysvaltain uutta kansallista turvallisuusstrategiaa.
Sen mukaan Yhdysvalloilla on juuri nyt ennennäkemätön vaikutusvalta, jota se käyttää luodakseen rauhan, vaurauden ja vapauden vuosikymmenet maailmaan. Ihmisarvoa kunnioitetaan, ja Yhdysvaltoja ja sen intressejä puolustetaan tuhoamalla uhka ennen kuin se saavuttaa maan rajat.
Tämä turvallisuusstrategian mukainen prosessi on parhaillaan meneillään. Tähtäimessä Irakissa on terroristeja suojelevan, joukkotuhoaseita tavoittelevan hallinnon eliminointi, ja demokratian levittäminen.
Yhdysvaltain uusi turvallisuusstrategia antaa maalle lähes messiaanisen tehtävän maailmanrauhan vartijana ja yleisen vapauden, markkinatalouden ja vapaakaupan puolustajana. Samaan aikaan maa käyttää asevarusteluun tähtitieteellisiä summia rahaa ja resursseja.
Tämä on uutta. Terrorismin vastainen taistelu on yksi asia, se on kaikkien vastuullisten hallitusten ilmeinen velvollisuus. Mutta toinen asia on julistautua ylivertaiseksi ja luvata käyttäytyä sen mukaan. Irakiin suuntaavat lentotukialukset valmistautuvat toimimaan tämän opin mukaisesti. Kyseessä ei ole luonnonlaki, vaan Yhdysvaltain nykyisen hallinnon poliittinen valinta. Tässä voi siteerata vaikka paavia: "Sota ei ole koskaan väistämätön. Se on aina tappio ihmisyydelle".
Historiasta voi tunnetusti oppia lähinnä sen, ettei siitä opi mitään. Mutta minkä tahansa valtion usko omaan ylivertaisuuteensa on herkästi tavannut kääntyä vainoharhaisuuden puolelle, kehnoin seurauksin.