Ranskalaiset työmiehet ovat juuri panneet hihat heilumaan. He rakentavat kovalla helteellä Hannu Väisäselle uutta ateljeeta taiteilijan talon etuterassille.
Taiteen valtionpalkinnolla ateljeeseen irtoaa liukuvat lasiseinät ja Finlandia-rahoilla laitetaan lasiset kattoikkunat.
Väisänen asuu Lounais-Ranskassa Dordognen maakunnassa. Se on kuuluisa ankka- ja hanhitiloistaan, saksanpähkinäöljystä ja Madeleinen metsästyskulttuurin aikaisista luolamaalauksista ajalta 20 500-13 400 eKr. Taiteilijan koti on vanha pappila. Talon nimi on Roc Bel (Kaunis kallio).
"Talo sijaitsee aivan kukkulan harjalla. Sitä pitää kasvattaa kuin muurahaiskekoa sisältä päin", toteaa Väisänen. "Noin 30 neliön veranta-ateljee antaa minulle enemmän työtilaa kuin missään muualla aikaisemmin."
Uudessa terassiateljeessa on runsaasti valoa. Aurinkokellossa terassin seinällä tanssivat pikku pirut saavat nyt pappilasta kyytiä.
"Tähän tulee vielä vanha kiinalainen kenttäsänky leposängyksi taiteilijalle", Hannu Väisänen suunnittelee rakennustyömaan keskellä. "Palkintorahoilla vaihdetaan myös keittiön lattiaan siniharmaat italialaiset laatat. Rahat menevät aika pennilleen."
Kun palkinnot tulivat, taiteilijasta tuntui kuin päälle putoaisi kalliita ja hienoja kattokruunun palasia. Uudessa ateljeessa tämä kristallisade konkretisoituu.
Tiikeri seuraa Väisästä
Väisäsellä on menossa maalauskausi. Sydäntalven aikana hän kirjoittaa.
"Finlandian jälkeen on ollut paljon julkisuustyötä. Jatkan seuraavan kirjan kirjoittamista vuoden lopulla oululaisen galleria Harmajan näyttelyn päätyttyä", Väisänen paljastaa.
Väisänen maalaa etuverannalla. Oulussakin nähtyjä lautasia ja muuta keramiikkaa hän tekee talon toisella puolella, aurinkoisella joelle antavalla terassilla, mistä on huikea näköala pikkukaupunkiin ja kumpuilevaan ranskalaiseen maaseutumaisemaan.
Ranskalaiset timpurit lähtevät viettämään siestaa ja kaskaat virittävät hellesinfoniaansa. Siritys kuuluu terävänä pappilan vintille, missä sijaitsee taiteilijan toimisto eli byroo ja työvarastotila.
"Nyt on niin kuuma, että linnut vaikenevat", Väisänen sanoo.
Sängyn vierellä lepää tiikerintalja.
"Talja on mulle hirveän tärkeä. Joogaan sen päällä. Sain sen sammakkojen suurelta ystävältä, dramaturgi Maria Rankkalalta. Me dramatisoitiin radiolle Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Olin Marian luona käymässä, ja se läväytti lattialle taljan: Tiikeri syö sammakot, voisitko viedä sen pois."
60-luvun lopulla Etelä-Bengalista metsästetty narttutiikeri on seurannut Väisästä paikasta toiseen. "Missä on kotini, taljan pitää olla siellä. Siihen liittyy mun Tiibet-kokemukset. Tauluista luovun, huonekaluista, jopa lompakosta ja Visa-kortista jos pitää, mutta tiikerintaljasta en luovu."
Taiteilija löysi atominsa
Väisäsen seinillä on hänen Kööpenhaminan-näyttelyä varten maalaamiaan tauluja. Niissä on uutta pintastruktuuria, jota Väisänen nimittää sammakonkuduksi tai kaviaariksi. Se näyttää pieniltä pallukoilta, joissa on tumat.
"Olen vuosikaudet hakenut, mikä voisi olla töitteni atomi, jota voisin viljellä."
Kun Väisäsen omat työt lähtevät näyttelyyn, seinille palaavat taiteilijaystäviltä - Kain Tapperilta, Outi Heiskaselta, Silja Rantaselta, Mirja Airakselta, Matti Kujasalolta - vaihtareina hankitut teokset.
Finlandisti pohtii lähtöään kotimaasta. "Suomessa minut oli luokiteltu piirustusten tekijäksi, graafikoksi ja performanssitaiteilijaksi. Ranskassa kukaan ei tuntenut mua: sain laulaa ja maalata. Ranska tarjosi tilaisuuden purkaa sisäisiä luokituksia."
Kotitalonsa Dordognesta Väisänen löysi Kalevalan juhlavuoden näyttelyn jälkeen.
"Bordeauxissa maisema vaikutti oululaiselta, tasaiselta. Halusin dramatiikkaa. Maisemassa pitää olla dramatiikkaa, jossa valo taittuu monella tavalla."