Väinö Linnan romaaneja luetaan, dramatisoidaan näyttämölle, sovitetaan elokuviksi ja kuunnelmiksi. Tuntuu kuin jo tuntisimme Linnamme. Asia on kuitenkin päinvastoin. Tusinakirjailijat on kerralla luettu ja tulkittu loppuun, eikä kukaan välitä palata niihin vuosikymmenien kuluttua. Klassikko ei ole lainkaan valmis, vaan tulkinnat muuttuvat jatkuvasti.
Alkuun Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähti-trilogian arvo nähtiin niiden historiankirjoituksessa. Ne tarjosivat suomalaisille toden kuvan - ja toisille väärän todistuksen - jatkosodasta ja vuoden 1918 tapahtumista. Toki edelleenkin Tuntematon sotilas merkitsee nuorille lukijoille kiinnekohtaa historiaan. Se on linkki oman suvun historiaan. Sieltä tuntuu löytyvän kokemuksia, joita isoisät ovat sodassa kokeneet.
Linnan suosion myötä joistakin tulkinnoista on tullut suosikkitulkintoja, jotka jyräävät alleen muut. Jokaisena itsenäisyyspäivänä haluamme nähdä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan, sen oikean.
Juha Hurme on kertonut, että uuden tulkinnan tuominen Linnan romaanista teatteriin on lähes mahdotonta, kun tietyt repliikit kirvoittavat naurun katsomossa ennen kuin ne on lausuttukaan. Suositun klassikon ympärille on kertynyt yhteisiä sopimuksia siitä, mikä on hauskaa tai tärkeätä. Aivan mahdotonta uusi tulkinta ei tietysti ole, kuten Kristian Smedsin loistava ohjaus Kansallisteatteriin on osoittanut.
Kirjoittaja on Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori, joka on kirjoittanut muun muassa teoksen Väinö Linnan elämä 2006. Kirjoituksen kuvituksena on käytetty Ensio Kauppilan ottamia Väinö Linna -kuvia. Viipurissa 1930 syntynyt, Tampereella asuva Kauppila kuvasi Linnaa lukuisissa eri yhteyksissä.